25.9.2015

Venäjä 2010-luvulla

mikaan_ei_ole_tottaPeter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista : uuden Venäjän surrealistinen sydän (Like 2015)

Venäjällä työskennellyt tuttavani sanoo, että jos kuulet jonkin Venäjää koskevan uskomattoman väittämän, niin usko kumminkin ja laita vielä puolet lisää päälle. "Onko tämä oikeasti totta" oli päällimmäinen ajatukseni myös Pomerantsevin kirjaa lukiessa. Pomerantsev on Lontoossa asuva venäläisten emigranttien jälkeläinen, joka on työskennellyt vuosia Venäjällä televisio-ohjelmia kuvaten.

Itseäni yllätti eniten Venäjän korruption laajuus. Lahjukset eivät ole erityispalvelusten saamisen keino, vaan teoksen mukaan ilman lahjuksia ei saa edes ajokorttia läpi. Ja mielettömiltä vaikuttavat rakennussuunnitelmat, kuten silta Sahaliniin, ovat keino ohjata rakennusprojektin aikana suuria rahavirtoja ohi varsinaisen tarkoituksen. Sotshin talviolympialaisista väitetään valuneen miljardeja euroja vääriin taskuihin. Äskettäin julkaistiin jälleen kerran tulos, että Suomi on maailman vakain maa; kyllä geopoliittinen asemamme Venäjän kaltaisen erikoisuuden vieressä on mielenkiintoinen.

Asiasanoihin voisi lisätä:

korruptio : Venäjä
lahjonta : Venäjä
media : Venäjä
mallit (ammatti) : Venäjä
kulttuuri : Venäjä
kaupunkikulttuuri : kaupungit : Venäjä : Moskova
venäläisyys

Kenelle sopii: Venäjästä kiinnostuneille, vallasta ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille. Teos on maantiedeluokassa, mistä sitä ei välttämättä hoksaa, jos ei ole lähdössä matkalle Venäjälle. Kirjanäyttelyaiheeksi esim. Vallan kiemuroita, Yhteiskuntia 2000-luvulla, Naapurimme Venäjä.

Vanhukset absurdissa nykymaailmassa

Ehtoolehdon tuhoMinna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Humoristisessa kirjallisuudessa vanhukset usein kuvataan kovaäänisinä höpsöinä, jotka eivät ole pysyneet kehityksen kärryillä. Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiassa on toisin: vanhukset ovat sekopäiseksi muuttuneen nyky-yhteiskunnan ainoat selväjärkiset jäsenet. Trilogian kolmannessa osassa vanhustenhuolto on kehittynyt niin tehokkaaksi, että Ehtoolehdossa ei enää ole henkilökuntaa lainkaan. Koneet valvovat vanhuksia. Vanhukset pitävät huolta toisistaan; "sitä kutsutaan yhteisölliseksi hoivaksi", kirjailija toteaa. Kirjaa voisi kuvata "riemastuttavaksi", kuten takakansissa aina luvataan, ellei kyseessä olisi myös hyytävä dystopia. Tähän suuntaan ollaan menossa. Salapoliisikirjallisuutta en tästä teoksesta paljon löytänyt, mutta dekkariluokkaan laittaminen takaa laajemman lukijakunnan kuin tavallisten romaanien genreen upottaminen, ja lukijoita teos ansaitsee.

Asiasanoihin voisi lisätä: 

satiiri
terveydenhuolto : vanhukset
vanhustenhuolto : teknokratia : kritiikki
geroteknologia : tietokoneet
teknologiakritiikki

Kenelle sopii: Keski-ikäisille, omaishoitajille, hoitotyötä tekeville, kunnallisia hoitopalveluja suunnitteleville, vanhuksille.

12.9.2015

Rahatta eläminen

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (Into Kustannus 2015)

Kauppatieteen maisteri Tomi Astikainen (syntynyt noin 1982) eli vuodet 2010 - 2014 ilman rahaa ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Teos on luokiteltu elämänfilosofialuokkaan 17.3, lisäluokkana elintasoa ja kulutusta käsittelevien teosten luokka 36.15. Mielenkiintoista - esimerkiksi Laura Honkasalon kirja Nuukaillen, eli Kuinka pelastin kukkaroni ja maailman on luokitettu kuluttajapolitiikan luokkaan 37.8.

Astikainen on rakentanut kirjansa siten, että sillä on jotakin annettavaa lukijalle riippumatta siitä, kuinka syvälle rahattoman elämän saloihin lukija on halukas menemään. Kevyin taso on poimia rahansäästövinkkejä ja keinoja lisätä omaa varallisuudesta riippumatonta turvallisuudentunnettaan. Syvällisimmällä tasolla neuvotaan muuttamaan koko elämänfilosofia: universumi pitää huolta, rahaa ei tarvita. Teoksen tärkein anti on elämänfilosofiapuolella, joten luokitus luokkaan 17.3 on oikein.

Ihan joka juntunen ei rahattomaksi voi ryhtyä. Yksi teosta varten haastatelluista rahattomana elävistä henkilöistä toteaa, että rahattomuus edellyttää tiettyjä ominaisuuksia, muun muassa palvelualttiutta. Ihminen, joka karttaa sosiaalisia kontakteja, ei pärjää rahattomana. Pitää uskaltaa pyytää apua ja olla valmis auttamaan muita.

Teos on ajatuksia herättävä. Moraalisesti ihailtavaa siinä on mielestäni se, että rahaton elämäntapa ilman muuta vähentää kulutusta, pakottaa sietämään epämukavuutta ja pakottaa vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Astikainen on kerännyt itselleen valtaisan sosiaalisen pääoman rahattomien vuosiensa aikana. Tuntuu, ettei hän ole saanut teokseen mahtumaan kaikkea sitä, mitä on oppinut. Toivottavasti hän kirjoittaa lisää, jos ei rahattomuudesta, niin jostakin muusta.

Kaipasin teokseen enemmän pohdintaa vaihdantatalouden ja lahjan antamisen filosofiasta. Mielestäni rahattomalla on usein muuta "valuuttaa" kuin rahaa. Hyväntuuliselta näyttävä liftari saa kyydin, siispä lupaus miellyttävästä juttuhetkestä on se vaihdantaväline, jolla kyyti irtoaa. Samaten mielenkiintoinen kertomus rahattomana elämisestä on loistavaa valuuttaa. Minä ainakini ilahtuisin, jos pääsisin juttusille noin erikoisen elämäntavan omaavan ihmisen kanssa. Tarjoaisin aterian, jotta juttu jatkuisi eikä toisen tarvitsisi lähteä muualle ruokaa etsimään. Kokisin, että olen saanut vastinetta rahoilleni.

Astikaiselta on kysytty, että "eihän se toimisi, jos kaikki käyttäytyisivät kuten sinä, eihän?". Itsekin ajattelen, että rahattomana elämisessä - dyykkaamisessa, liftaamisessa, toisten tarjoamien aterioiden syömisessä - on se ongelma Kantin kategorisen imperatiivin kannalta, etteivät kaikki voi toimia samoin. Toisaalta nykyajan kerskakulutuksen kurimuksessa voidaan myös ajatella, että jonkun on pakko tehdä toisin, jotta ihmiset alkaisivat kyseenalaistaa kuluttamisen mielekkyyttä. Jonkun on pakko syödä roskiksesta havainnollistaakseen, miten paljon ruokaa haaskaamme. Kategorinen imperatiivi - "toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki" - toteutuu rahattomana eläjällä, jos kukaan ei tunne itseään hyväksikäytetyksi. Rahaton avun pyytäjä varmasti pelastaa monen päivän, saahan toisen auttamisesta hyvän mielen itselleen.

Toisten hyväntahtoisuuden varassa eläminen edellyttää varmasti rohkeutta ja myös itseluottamusta: on ajateltava, että minä riitän, vuorovaikutus minun kanssani riittää. Alussa on varmasti ollut vaikeaa, kun ei ole ollut vielä suurta juttuvarantoa, itse on ollut epävarma ja harjaantumattomampi eri tilanteisiin. Toisaalta viattomuus ja aito avuntarve ovat nekin voimavaroja, jotka saavat toisen tuntemaan itsensä voimakkaaksi auttajaksi. Monia vammaisia ärsyttää joutua toisten hyysäämäksi, mitenkähän rahaton ratkaisee tämän asian, kun toinen yli-intoutuu auttamaan? Onko matkustaminen ainoa keino hallita riippuvuussuhteet - on poistuttava paikalta? Entäs jos eläisi koko elämänsä pikkukylässä kylän ainoana rahattomana?

Kirjailija teki rahattomien vuosiensa aikana paljon vapaaehtoistyötä ja auttoi muita missä pystyi. Rahattomuuteen sisältyi siis vastavuoroista palvelusten vaihtoa. Monta kertaa hän kuitenkin jäi ns. kiitollisuudenvelkaan. Miten kiitollisuudenvelkaa voi sietää? Ehkä laittamalla sosiaalinen vuorovaikutus arvotavaroista ykköseksi? Ehkä laajentamalla naapuriapua globaalisti koko maailmaa koskevaksi? Tämä on minulle teoksen vaikeasti ymmärrettävin asia. Pitääpä laittaa lukulistalle jokin lahjan antropologiaa koskeva teos.

Astikaisen periaate "universumi pitää huolta" askarrutti minua. Voisiko henkilö, joka ei ole valinnut rahattomuutta itse, jolla ei ole ystävien verkostoa keräämään satunnaisesti tarvittavan lentolipun hintaa ja jolla ei ole lahjoja löytää työtä pakon sanelemana vaikka heti, tuntea olonsa yhtä turvalliseksi? Tarvitaanko mielenrauhaisaan rahattomuuteen mahdollisuus perääntyä ja sosiaalisen tukiverkoston turvaverkko?

Tomi Astikainen tietää olevansa poikkeuksellisen lahjakas. Hän on korkeasti koulutettu, työskennellyt vaativissa projekteissa ja kirjoittanut kirjoja englanniksi. Ehkä rahaton elämä on hänelle myös ylitsekäymättömän mielenkiintoinen haaste, joka tarjoaa päivittäistä ongelmanratkaisua ja stimulaatiota ennalta-arvaamattomien sosiaalisten kontaktien kautta. Fiksusti hän ei kertaakaan käytä itsestään nimitystä "köyhä", vaan aina ilmausta "rahaton". Kyseessä on elämäntapa, ei sosiaalis-taloudellinen status.

Kenelle kirja sopii:

- Lukupiirin kirjaksi, koska teoksesta takuulla syntyy keskustelua.
- Parhaiten kirjailijan näkemyksiin samaistunevat 1970-1990-luvulla syntyneet lukijat, jotka ovat kokeneet työelämän epäluotettavuuden: lojaaliutta ei palkita, mikään ei ole varmaa, parasta siis elää yksilölliseen tapaan siten, että on itse mahdollisimman onnellinen. Yli viisikymppiselle lukijalle ajatus toisten ruoantähteiden syömisestä huoltoasemalla voi olla liian radikaali.
- Kirjanäyttelyn aiheita: Erilainen elämäntapa; Niukkuus & yltäkylläisyys; Kiertolaisuus.
- Olisi mielenkiintoista verrata, mitä aterianhankintakonsteja Henry Miller käytti romaanissaan Kravun kääntöpiiri tai Knut Hamsun teoksessa Nälkä.



8.9.2015

Satiiri joulumaasta

Miina Supinen: Mantelimaa (WSOY 2015)

Jokainen taideteos syntyy omien lakiensa mukaan, mutta jos minun olisi pakko yrittää laatia Mantelimaan resepti, kokeilisin seuraavaa: Otetaan Rabelais'n teos Suuren Gargantuan hirmuinen elämä tai miksei myös Voltairen Candide, lisätään Rare Exports -elokuva sekä Tuurin kyläkaupasta kertova tosi-tv-sarja. Heitetään sekaan vielä Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki, Neil Hardwickin televisionäytelmä Tuntematon potilas, Supisen edellinen romaani Säde sekä tv-sarja Ihmebantu. Lisätään ripaus jouluvalmistelujen ahtaalle ajaman perheenäidin kitkeränmustaa huumoria. Sekoitetaan. Tarjoillaan jäähdytettynä rapsakan satiirin kera.

Elikkä siis romaani herätti paljon assosiaatioita.

Kirjassa oli kohtia, jotka naurattivat minua, mutta en ymmärtänyt kaikkea kirjan sisältämää symboliikkaa - tuli tunne, että minun pitäisi tuntea klassikkoja paremmin ymmärtääkseni viittaukset. Sivujuonteita oli paljon. Kirjailija intoilee blogissaan Shakespearesta, ja keskiaikaisen (karnevalismin) vaikutteita Mantelimaassa selvästi on. Ehkä nyky-yhteiskunnan järjettömyydessä on keskiaikaan paljonkin yhtymäkohtia? Ilakoikoon ken voi, sillä huomenna tulee tuho (musta surma/ilmastotuho)? Ostoskeskusten temppelimäisyys ja kirkkomainen koristeellisuus auttaa luomaan siltoja yliluonnollisuuteen. Nykyisin mörköjen ei kannata asua kirkossa, sillä siellä on liian vähän ihmisiä hätyytettävänä. Kauppakeskuksessa on paremmat apajat.

Asiasanoihin voisi lisätä:

satiiri : kulutusyhteiskunta
absurdi
makaaberius
maaginen realismi
ostoskeskukset : teemat : joulu

Muuta samanhenkistä luettavaa:

Vladimir Lortsenkov: Lentävä traktori
Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Tuomas Kyrö: Jänis ja kerjäläinen




4.9.2015

Valokuvataiteilijan palava sydän

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)

Pauliina Vanhatalon kirjat ovat niin syvällisiä, ettei ole mikään ihme, että hän välillä lataa akkujaan kirjoittamalla chick lit -kirjallisuutta Veera Vaahteran nimellä. Minun lukujonossani Vanhatalo pääsee vip-vieraana muiden yöpöydällä jonottavien kirjojen ohi. Taas koin oppineeni ihmisyydestä tämän teoksen luettuani.

Romaani kertoo oululaisesta Aarni Koskiaavasta, josta onnekkaan sattuman kautta tulee valokuvaaja. Hän elättää perheensä tekemällä henkilövalokuvausta, mutta toteuttaa samalla taiteilijan kutsumustaan kuvaamalla aiheita, joille ei ole kaupallista kysyntää. Ilmaiseksi ei menestys tule. Aarnilla on tukijoita, mutta myös kampittajia. Taiteilijan elämänvalintojen kuvausta täydentää Aarnin tyttären, Lumin, urapolun etsintä. Hän tahtoisi muusikoksi, mutta "eihän sillä elä", joten hän kouluttautuu ammattiin josta ei pidä.

Teos on erinomainen kuvaus siitä, mitä eväitä tarvitaan taiteilijaksi tulemiseen: tuuria, työtä, lahjakkuutta, sisäistä näkemystä, tukijoita, työtä, pitkäjänteisyyttä, työtä sekä jokin sielussa piilotteleva nyrjähtänyt pala. Yksi teoksen motiiveista on tuli, jonka voi ymmärtää myös symbolisesti: taiteen palo, polttava intohimo. Sisäinen pakko toteuttaa omaa taidettaan kalvanee kaikkia taiteilijoita, olipa laji valokuvaus, kirjallisuus, musiikki tai jokin muu.

Teoksen tunnelma toi mieleeni Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys. Molemmissa kirjoissa henkilöt koettavat tulla omaksi täydeksi itsekseen, vaikka ympäröivä maailma ei siihen kannusta.

3.9.2015

Tampere-entusiasteille

jokinen_kuolevaksijulistettuSeppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu (Crime Time 2015)

Kun en tunne Tamperetta kovin hyvin, en päässyt nauttimaan kahdennenkymmenennen komisario Koskinen -dekkarin kaupunkikuvauksen nyansseista. Pispalanharjulla asuva lähihoitajamies pakoilee ahdistelijoitaan henkensä kaupalla, muttei suostu kertomaan kenellekään, ketä ja miksi. Samaan aikaan komisario Koskinen setvii työtoverinsa tyttären katoamista sekä naisia baareissa huumaavan konnan tekosia. Siinä sivussa hän joutuu vahtimaan poliisiasemalla nelivuotiasta lapsenlastaan, kun lapsen mummolla, ex-vaimolla, on yllättäviä menoja. Putosin juonesta kärryiltä, mutta ojentaisin teoksen suomalaista dekkaria ja Tamperetta sympatisoivalle lukijalle.

Surrealistisessa Pohjois-Koreassa

PjongjangGuy Delisle: Pjongjang (WSOY 2009)

Sarjakuvan lukeminen ei aina ole kevyttä ja viihdyttävää eikä sen tarvitsekaan olla. Sarjakuva ilmaisumuotona sopii hyvin kuvaamaan Pohjois-Korean oloja, joihin kanadalainen Guy Delisle tutustui vieraillessaan maassa animaatioelokuvaa tehdessään. Olisipa mielenkiintoista lukea jonkun ulkomaalaisen Suomen oloista piirtämää sarjakuvaa! Millaisia ilmeitä ihmisillä, millaisia käsittämättömiä hupsutuksia?

Pohjois-Korean meiningin järjettömyys hämmästyttää. Varoja on poltettu tyhjänä seisovaan moottoritiehen ja kolossaalisiin statusrakennuksiin samalla, kun tavaratalossa on hämärää sähkönpuutteen takia, katuvaloja ei ole ja kansa näkee nälkää. Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin palvonnan ällistyttävä monimuotoisuus on läsnä kaikkialla. Länsimaisen vierailijan joka askelta valvotaan.

Sarjakuvia voisi käyttää enemmän kirjanäyttelyissä. Tämä sopisi esimerkiksi teemoihin valta, Itä-Aasia, isoveli valvoo. Nappasin teoksen luettavakseni Kirjastot.fi-nettipalvelun Ammattikalenterin viestistä, jossa oli linkki Docventures-kirjanäyttelyjen aineistolistoihin.