Juoppous on hulluutta

Kalle Lähde: Happotesti (Otava, 2015)

Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti kertoo googlettamalla löytyvien haastattelujen mukaan hänen omista kokemuksistaan. Viisikymppinen kirjailija on nuoresta pitäen painiskellut liian juomisen kanssa ja ollut viimeiset pari vuotta kokonaan raitis. Ihmettelen, kuinka hän on jaksanut palata kokemuksiinsa ja vielä onnistunut kirjoittamaan niin hauskasti.

Teoksen minäkertoja Joonatan on naimisissa oleva turkulainen tuurijuoppo. Hän on sanoutunut irti työstään loukkaannuttuaan työnantajan epäilystä, että hänellä olisi "ongelma". Työn päätyttyä hän voi omistautua elämän tärkeimmälle asialle eli juomiselle. Sairaanhoitajavaimo yrittää ymmärtää ja varaa miehelle krapulajuomia, ettei putki päättyisi liian äkkiä. Lukijalle selviää nopeasti, ettei vaimo pärjää miehen tärkeysjärjestyksessä. Lähde kuvaa taitavasti Joonatanin sairaita ajatuskulkuja, valheiden ja itsepetoksen verkkoa, pelkotiloja ja horjuvaa itsetuntoa.

Happotesti on eräänlainen versio "Keeping up appearances" -televisiosarjan teemasta. Siinä missä Hyacinth Bucket yrittää vaikuttaa yläluokkaiselta, yrittää Joonatan vaikuttaa kunnolliselta kansalaiselta mitä hupsumpien ajatusväännelmien avulla. Hän esimerkiksi ei omasta mielestään ole sekakäyttäjä, koska käyttää vain lääkärin määräämiä lääkkeitä. Joonatanin omanarvontunto roikkuu heikoissa kantimissa, esimerkiksi laadukas neule yllään hän ihmettelee, miten toinen voi kohdella häntä kuin juoppoa, vaikka hänellä on kunnon ihmisen neulepaita yllään.

Teoksessa voi nähdä samansieluisuutta myös Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-kirjojen kanssa. Molemmissa on kyse riippuvuudesta, johon liittyvää sairaalloista, itselle vahingollista käyttäytymistä henkilö pyrkii oikeuttamaan itsepetoksen avulla. Suurimman osan ajasta lukija on huvittunut, mutta välillä tulee myös lievä ahdistus: voi hyvät hyssykät...

Kenelle sopii: Laajalle lukijakunnalle, koska jokaisen tuttavapiirissä on joku alkoholiongelmainen. Alkoholiongelmaisessa perheessä kasvaneille. Päihdetyöntekijöille ja terveydenhuollon henkilökunnalle. Riippuvuuden problematiikasta kiinnostuneille. Kirja sopisi valitettavasti myös kirjanäyttelyyn aiheesta "Suomalaisuus". "Huumoria"-näyttelyynkin sen voi laittaa.

Asiasanoituksesta: 
- Lisäisin asiasanoitukseen KAUPUNGIT : TURKU: 2010-luku (kirjassa Jutta Urpilainen on valtiovarainministeri, ja hän oli sitä vuosina 2011 - 2014).
- Lisäisin asiasanoihin BAARIT (kirjassa käydään Turussa oikeasti olevissa baareissa), MUSTA HUUMORI, RAPPIO, SEKAKÄYTTÖ, PÄIHDEHUOLTO : KATKAISUHOITO (päähenkilö on 12. kertaa katkolla), MIESKIRJALLISUUS (vaikka alkoholismi ei olekaan yleismiehistä, niin päähenkilö miettii usein, kuinka toimiminen olisi "miehekästä").
- Jättäisin pois genren KEHITYSKERTOMUKSET, koska päähenkilön elämä kehittyy vain entistä hullumpaan suuntaan: tulee avioero, asunto myydään ja on ilmiselvää, mitä päähenkilö aikoo asuntorahoilla tehdä. Saapa nähdä, tuleeko kirjalle jatkoa, jossa kehitys etenisi myönteiseen suuntaan.
- Asiasanoissa on ALKOHOLISMI ja AVIOPUOLISOT; on muistettava hakea tällä yhdistelmällä, jos aiheena on alkoholismi + parisuhde.

Kirjailijan vaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi : muistiinpanoja masennuksesta (S&S, 2016)

Pauliina Vanhatalo kuuluu suosikkikirjailijoihini. Sydäntäni kivisti, kun hän todellisuuspohjaisessa teoksessaan potee masennusta ja murehtii tökerön kanssaeläjän sanoja: miltä tuntuu, kun ei ole menestynyt kirjailijana? Tärkein masennuksen taustatekijä ei kuitenkaan liene työuraan liittyvä menestyksen puute, vaan uupuminen äitiyden, kirjailijan työn ja vanhan talon kunnostamisurakan ponnisteluissa.

Teoksen erityisenä teemana on introvertin äitiys. Vanhatalo on todennut lehtihaastatteluissa, että introverteista äideistä ei puhuta. Se on aivan totta. Sanotaan, että vanhemmuus on kaikille vaikeaa, mutta ei jatketa, että introverteille se on erityisen vaikeaa. Erään nettilähteen mukaan suomalaisista 30 - 50 % on introvertteja, ja jos näistä puolet on naisia, on introvertteja naisia ainakin 800 000. Introvertteja äitejä voisi arvioida olevan Suomessa vähintään puolisen miljoonaa. Hyvä, että edes yksi kirjailija on ottanut asian puheeksi. Työelämässä on jo myönnetty, että introvertti ihminen on usein hyvä työntekijä, mutta miten introvertti äiti toteuttaa hyvää äitiyttä? Vanhatalon vastaus tähän on: puolisonsa tuella. Pitää vain oppia ajattelemaan, että äiti voi toimia kuten isät perinteisesti ovat toimineet eli äiti voi keskittyä elannon hankkimiseen.

Pauliina Vanhatalo kirjoitti aikoinaan ylioppilaskirjoituksissa yhdeksän laudaturia, mikä oli Suomen ennätys ja hankki hänelle julkisuutta. Nuori tyttö kyörättiin television ajankohtaisohjelmaan ratkomaan Suomen tulevaisuutta. Sitä taustaa vasten uupuminen arjen pikkuasioissa voi tuntua nololta. Mutta toisaalta, ei johtavien miespuolisten poliitikkojenkaan kunniaa ratkota tutkiskelemalla, miten he pärjäävät/pärjäisivät kahden pikkulapsen kanssa pihaleikkien nahinoita ratkomassa ja harmonista zen-henkistä varhaiskasvatusta antamassa. Mies voi saada kaluunat eri ansioilla, ehkä joskus vielä nainenkin. Vähän mietityttää, olisiko Vanhatalo voinut kirjoittaakaan tästä aiheesta ilman masennusta - jos hän olisi vain reippaasti ilmoittanut, että täällä introvertti äiti toimii oman persoonallisuutensa mukaan, ilman myötätuntoon oikeuttavaa sairastumista ja "kaulan paljastamista", millainenkohan vastaanotto olisi ollut. Teoksen kirjoittaminen on ollut rohkea teko. Erityisesti minua kosketti kirjailijan huoli: miten saan tämän kirjan taipumaan selviytymistarinan muotoon, sillä selviytymistarinanahan se on tarjoiltava?

Kenelle sopii: Introverteille, äideille, introverteille äideille. Masennuksesta ja uupumisesta kiinnostuneille. Kirjailijan työstä kiinnostuneille. Vanhemmuuden iloista ja haasteista kiinnostuneille.

Asiasanoituksesta: Asiasanoista puuttuu kaksi olennaista: INTROVERSIO ja ÄITIYS. Pelkkä ÄIDIT ei riitä, koska sillä hakemalla saa mukaan esim. MURHA : ÄIDIT -ketjut ja muut "väärät hakutulokset". Introverteista äideistä ei puhuta, ja puhumattomuutta heijastaa sopivien asiasanojen puute. On osattava hakea asiasanalla INTROVERSIO (eikä introvertit). Vanhatalon teoksessa on kyse myös erityisherkkyydestä - kirjailija ei käytä tätä termiä, mutta esimerkiksi teoksessa kuvattu "puhelimen pelkääminen" viittaa erityisherkkyyteen. Netistä löytyy testejä, joilla voi testata, onko itse erityisherkkä. Asiasanaa "erityisherkkyys" tai edes "herkkyys" ei ole, vaan joudutaan käyttämään asiasanaa SENSITIIVISYYS. Esimerkiksi Anja Snellmanin teoksessa "Antautuminen" kantavana teemana on erityisherkkyys, mutta asiasanoituksessa tämä kuvataan sanoilla SENSITIIVISYYS ja ARKUUS : LAPSET. Ysasta löytyy asiasana SOSIAALISUUS, mutta sen vastinparina ei olekaan "epäsosiaalisuus", vaan POIKKEAVA KÄYTTÄYTYMINEN (!). SOSIAALISUUS : PUUTTEET lienee ketju, mitä joutuisi käyttämään.

Kiehtova tietokirja eläimistä

Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin? (SKS 2015)

Tätä kirjaa kehuttiin kirja-arvostelussa eikä suotta. Teos on paljosta tietosisällöstään huolimatta selkeä ja mukava lukea. Eläimet - niin villieläimet kuin lemmikkieläimetkin - ovat toisaalta erilaisia kuin luulemme, mutta toisaalta lähempänä ihmisiä kuin arvaammekaan. Kirjoittaja sanookin, että vaikka avaruudesta ei löytyisikään elämää, niin emme ole yksin - meillä on seuranamme eläimet, joiden tietoisuudessa riittää tutkittavaa.

Mieleen jäi mm. selitys sille, miksi delfiinit joskus kannattelevat hukkuvaa ihmistä pinnalla. Delfiinit näkevät ihmisen kaikuluotauksen kautta, jolloin ihmisen keuhkot loistavat selvinä ja muu vartalo erottuu ympärillä himmeämpänä. Ihminen näyttää delfiinin mielestä hyvin delfiinimäiseltä. Delfiinien hengitys on tietoista, ja jos joku delfiiniyksilö ei jaksa nousta pintaan hengittämään, muut auttavat sen pintaan ja kannattelevat sitä.

Eri mieltä olen siitä, että kissa muka ei osoittaisi mieltään omistajan oltua pitkään poissa. Telkänrannan mukaan kissan aivokapasiteetti ei riitä "mielenosoitukseen", vaan kissa käyttäytyy välttelevästi, koska se ei ole varma, onko paikalle tullut ihminen sen omistaja. Mutta kokemukseni mukaan kissa voi käyttäytyä torjuvasti vielä sen jälkeen, kun sitä on jo pidetty sylissä, jolloin on vaikea väittää, etteikö se jo tunnistaisi omistajansa. Pysyn mielenilmauksen kannalla. Sen sijaan hyväksyn selityksen, että reviiriin merkkailu pissailemalla verhoihin esimerkiksi vauvan tultua taloon ei ole eläimeltä mielenosoitus, vaan yritys rauhoittaa uusi tilanne huolellisemmalla oman reviirin merkkaamisella.

Kenelle: Monenlaisille lukijoille. Eläimistä kiinnostuneelle lukiolaiselle. Tietokirjoista pitävälle miehelle tai naiselle. Eläinten koulutuksesta kiinnostuneelle. Koiran tai kissan omistajalle.

Muuta samantapaista luettavaa: 
Tuire Kaimio: Tuikun eläinkoulu (WSOY 2003)

Kustantamoista

Olen jo kauan valikoinut lukemista kustantajan mukaan. Kymmenkunta vuotta sitten suosikkikustantamoni oli Avain. Se oli pikkukustantamo, jonka julkaisemista romaaneista pidin aina. Niinpä aloin hakea kirjastotietokannasta nimenomaan Avaimen julkaisemia teoksia. Sieltä löysin esimerkiksi Lionel Shriverin. Sittemmin BTJ Kustannus Oy osti Avaimen, mutta muutaman vuoden kuluttua Avaimen romaanien julkaiseminen lopetettiin ja keskityttiin tietokirjoihin.

Avaimen lisäksi suosikkikustantajiani on ollut Otava, jonka julkaisemista teoksista olen pitänyt keskimäärin enemmän kuin WSOY:n julkaisemista - WSOY on niin suuri kustannustalo, että sieltä löytyy monenlaista eikä aina omaan makuun sopivaa. WSOY:n julkaisemista teoksista ei aina tiedä, onko kyseessä väliteos suurelta nimeltä. Otavalla on enemmän minua puhuttelevia kirjailijoita, kuten Pirjo Hassinen, Alexandra Fuller, Hanna Marjut Marttila ja Anna-Leena Härkönen. Gummerus on mielestäni julkaissut puhutteleviakin romaaneja, joissa kuitenkin saattaa olla epätasaisuutta laadussa - varsinkin teosten alussa, jos kyseessä on esikoisteos. Näistä tulee mieleen Elina Tiilikan esikoisromaani Punainen mekko (Gummerus 2010). Olen ajatellut, että kirjailija on ehkä pyrkinyt WSOY:lle ja Otavaan, muttei ole päässyt, ja tullut sitten julkaistuksi pienemmässä Gummeruksessa. Gummeruksen löydöistä merkittävin lienee Kalle Päätalo.

Sammakko herättää minussa myönteisiä mielikuvia. He ovat julkaisseet Charles Bukowskia ja Kreetta Onkelia, molemmat suursuosikkejani. Sammakon teoksiin tartun mielelläni.

Bazar, Siltala ja Teos ovat viime aikoina kiinnittäneet huomiotani hyvillä kirjoillaan. Tuorein innostuksen kohteeni on Into Kustannus, joka on julkaissut kiinnostavia yhteiskunnallisia teoksia. Kääntäjä Kimmo Pietiläisen kustantamo Terra Cognita on ollut suursuosikkini jo usean vuoden ajan: Pietiläinen suomentaa merkittäviä tietoteoksia, joita mielestäni pitäisi ottaa enemmän pikkukirjastojenkin valikoimiin.

Suhtautumiseni Likeen on ambivalentti. Kymmenkunta vuotta sitten minusta tuntui, että Like julkaisee lähinnä provokatorisia ei-niin-hyviä teoksia, mutta nyt äsken luin Bea Uusman tietoteoksen Naparetki : minun rakkaustarinani (Like 2015). Myös suosikkini Antti Tuomainen ja Riikka Ala-Harja ovat Liken kirjailijoita. Like on mielikuvissani nuorekas, mutta edelleen tartun Liken teoksiin hieman varoen. En pidä provosoinnista, joka ei sisällä oikeaa yllätyksellisyyttä. Lupaus kapinallisuudesta on lunastettava myös.

Mielikuvani Tammi-kustantamosta on neutraali. Heillä on Pauliina Vanhatalo ja Jussi Valtonen, upeita kirjailijoita molemmat, mutta mitään erityistä käsitystä minulle ei Tammen linjasta ole syntynyt. Heillä on Tammen keltainen kirjasto - ehkä linjana on hyvään tarinaan liittyvä laatukirjallisuus (joka ei kuitenkaan ole minulle ykköskriteeri; eniten arvostan uusia oivalluksia tarjoavaa kirjallisuutta). Tammen keltaisen kirjaston kirjoista jotkut ovat jääneet minulta kesken.

Juttelin taannoin erään kustantamon kustannuspäällikön kanssa kustantamoihin liittyvistä mieltymyksistäni. Hän sanoi minun olevan poikkeuksellinen lukija, sillä tutkimusten mukaan keskivertolukijalle kustantajalla ei ole mitään merkitystä. Varmasti kirjastoalan työntekijöiden joukossa kustantajien erilaiset kustannuslinjat kuitenkin tunnetaan.

Andréen retkikunnan arvoitus

Bea Uusma: Naparetki : minun rakkaustarinani (Like 2015)

Lukuneuvoja kehui tätä kirjaa blogissaan ja oikeassa oli. Teos on koukuttava, yhtä aikaa tunteisiin vetoava, tieteellinen ja jännittävä. Alaotsikko on harhaanjohtava: tämä ei ole rakkaustarina, vaan kertomus intohimosta tutkimustyötä kohtaan.

Bea Uusma sai sattumalta käsiinsä vanhan kirjan, jossa kerrottiin Pohjoisnapaa kohti vetykaasuilmapallolla lähteneestä Andréen retkikunnasta. Naparetki alkoi vuonna 1897. Vuonna 1930 retkikunnan jäsenten ruumiit löydettiin Huippuvuorten pikkusaarelta, mutta heidän kuolinsyystään esitettiin monia eri käsityksiä: säilykkeistä saatu lyijymyrkytys, paleltuminen, hylkeenmaksasta saatu botulismi ja niin edelleen. Bea Uusma käytti kirjan luettuaan muutaman kymmenen vuotta naparetkeilijöiden kohtalon selvittämiseen. Hän on ammatiltaan lääkäri, mistä oli suuresti hyötyä retkikunnan vaiheiden selvittämisessä. Sääolosuhteet, vaatetus, ruokavalio, kaikki otetaan huomioon, ja lopuksi arvoitus - ehkä - ratkeaakin. Teoksessa on runsaasti valokuvia ja muuta dokumenttiaineistoa.

Suostuttelin miestäni lukemaan teoksen kymmenen ensimmäistä sivua. Häntä ei kiinnostanut: "Jos joku lähtee henkensä kaupalla Pohjoisnavalle, niin joutaakin kuolla." Sitten hän kuitenkin luki ne ensimmäiset sivut - ja päätti lukea koko kirjan.

Kenelle sopii: Jonkin verran luonnontieteistä kiinnostuneelle. Tieteen arvoituksista pitävälle. Matkakertomuksista ja kuvateoksista pitävälle.

Asiasanoituksesta: Asiasanoissa on NAPARETKET ja TUTKIMUSMATKAT, mutta teos ei löydy asiasanalla MATKAT tai MATKAKERTOMUKSET. Matka-aiheista kirjanäyttelyä tehdessä on muistettava hakea myös sanalla TUTKIMUSMATKAT, jos tietokannassa ei ole etukatkaisumahdollisuutta.

Kaunis sukutarina Lapista

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Gummerus 2013)

Tylsän graafinen kansikuva piti tämän romaanin poissa hyppysistäni, kunnes jostakin luin kehuvan arvion ja tartuin kirjaan. Kannatti.

Romaani kertoo Inarijärven liepeillä asuvan saamelaisen Uddas-suvun tarinan 1500-luvulta 2000-luvulle. Ensimmäinen kertojanääni kuuluu nuorelle Soruia-tytölle. Keskimmäisenä pauhaa Lars Levi Laestadius, joka taistelee saamelaisten vanhaa uskontoa ja viinanpiruja vastaan. Kolmantena puhuu Sami Uddas, etelästä Lappiin palannut päihdeongelmainen tuhlaajapoika.  Kertojanäänet ovat tyylillisesti erilaisia ja uskottavia. Tarina etenee sujuvasti ja selkeästi. Punaisena lankana on saamelaisten vanhan elämäntavan katoaminen ja tästä aiheutuvat identiteettiongelmat.

Kenelle: Lukijalle, joita kiinnostaa hyvä tarina. Kirjanäyttelyyn, jossa aiheena jokin seuraavista: Lappi, saamelaisuus, alkuperäiskansat, suomalaisuus, sukutarinat, sukupolvesta toiseen, pohjoinen ulottuvuus, kulttuuriantropologia, muuttuva länsimainen elämäntapa, identiteetti, mystiikka, ihminen & luonto.

Jatkoa tarinalle: Pajulinnun huuto

Tietokirja homeen terveysvaikutuksista

Tuula Putus: Home ja terveys : kosteusvauriohomeiden, hiivojen ja sädesienten esiintyminen sekä terveyshaitat (Suomen Ympäristö- ja Terveysalan Kustannus Oy 2014)

Tuula Putus on työterveyshuollon ja ympäristölääketieteen professori Turun yliopistossa. Teoksessa esitellään kymmenkunta home- ja mikrobiryhmää:  minkälaisessa ympäristössä niitä esiintyy, millaisia oireita ja sairauksia ne aiheuttavat ja miten niiltä voidaan suojautua.

Moni ihminen on menettänyt työpaikan homeen takia työnsä, terveytensä, omaisuutensa ja joutunut jopa asunnottomaksi. Samaan aikaan, kun julkiset rakennukset kukkivat hometta, jotkut Työterveyslaitoksen edustajista (mm. Markku Sainio Kaleva-lehdessä 24.1.2016 s. K1 15) levittävät näkemystä, jonka mukaan homesairauden taustalla ovat psykologiset tekijät. Henkilö on sairastunut, koska on ollut homeen takia huolissaan ja peloissaan - pelko on laukaissut oireet. Jos henkilö vain olisi kävellyt homeen keskellä pystypäin, reippain mielin, hän olisi säilynyt terveenä. Vielä sittenkään, kun ihmisellä jo on oireita, kuten pahoinvointia, nenäverenvuotoa ja jatkuvaa limannousua kurkussa, hänen ei pidä huolestuman, sillä huolihan johtaisi sairastumiseen...

Tuula Putus ei edusta vähättelijöiden koulukuntaa, vaan on vaatinut homeasioihin rationaalisempaa lähestymistapaa. (Epäilenpä vaan, että Suomen pienissä asiantuntijapiireissä asiasta on tullut siinä määrin arvovaltakysymys, ettei vastapuoli myönnä, vaikka kanta muuttuisi.)

Sattuneesta syystä olen joutunut lukemaan paljon hometietokirjallisuutta. Työterveyslaitos on julkaissut oppaita, joissa neuvotaan, kuinka työterveyshuollon on rauhoiteltava asiakkaita, etteivät nämä tuntisi homeen takia turhaa huolta ja murhetta. Rauhoittelu voikin olla yksityissektorin työterveyshuollon kannalta kustannustehokas ratkaisu: jos potilaan työkyky menee ja joudutaan massiivisiin jatkotutkimuksiin, ne maksaa terveyskeskus, jonka potilaaksi työkyvytön tai määräaikaisesti töissä ollut potilas siirtyy. Jos kuntatyönantaja käyttää yksityissektorin työterveyshuoltoa, ja homeen vähättelyn tuloksena on pitkäaikaissairas terveyskeskusjonoihin, niin yksityinen työterveyshuolto näyttää tilastoissa hyvältä, mutta tuottaa merkittävän laskun työnantajalle toisen budjettimomentin alla.

Mainittakoon vielä, että rauhoittelun nimissä työntekijälle ei tietenkään kerrota etukäteen, että jos hän sairastuu, hän ei todennäköisesti saa ammattitautidiagnoosia (koska altistuskokeiden tekeminen jo sairastuneelle on epäeettistä, ja terveelle niitä ei tietenkään voi tehdä) eikä hän määräaikaisena työntekijänä saa edes lääkekorvauksia ja korvauksia menetystä omaisuudesta. Sitten vain kannustava läpsäys olkapäälle ja tervemenoa hometyöpaikkaan.

Kenelle: Lukijalle, joka etsii selkeää tietoa homeista ja niiden terveyshaitoista. Terveydenhuollon henkilöstölle ja maallikoille.

Lisätietoa: 

•  Hengitysliitto (sisäilmatietoa ja alueellisia vertaistukiryhmiä)
• Tuula Putuksen sivusto Indooraid
• Facebookissa toimii alueellisia ja valtakunnallisia homesairaiden vertaistukiryhmiä

Miksi Suomi on Suomi

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi (Teos 2012)

Tommi Uschanov on idolini ja toivoisin, että hän olisi jo vanhempi, jotta olisi ehtinyt kirjoittaa enemmän kirjoja. Onneksi hän on kirjoittanut lehtiartikkeleita, jotka minulta ovat vielä lukematta. Pidän siitä, että uskomuksiani osoitetaan vääriksi. Ihmisten tietämättömyys - myös omani - on toisaalta pelottavaa, toisaalta väärän tiedon liikkeelläolo tekee maailman kiinnostavaksi: mitä asioiden takana oikeasti on?

Tässä teoksessa Uschanov ruotii suomalaisuuden erityispiirteitä. Esimerkiksi tapa hakea vainajat rintamalta kotiin on ominaista vain suomalaisille. Itselleni uusi oivallus oli muun muassa se, miten historiatonta suomalainen poliittinen kulttuuri on - poliittisessa väittelyssä ei käytetä argumentteja, joissa vedottaisiin esim. 50 vuoden takaiseen vastaavaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Muualla historia kulkee politiikan mukana.

Kenelle sopii: Yhteiskunnasta tai historiasta kiinnostuneille. Tietokilpailuista pitäville. Viisi-kuusikymppinen mies voisi olla "tyyppilukija", toisaalta sopii yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneelle nuorellekin. Opettaa mediakritiikkiä ja kriittistä suhtautumista "kaikkihan tietävät" -väitteisiin.

Muuta samantapaista lukemista:

• Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus : kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos 2010)
• myös Uschanovin suomentamat teokset saattavat olla mielenkiintoisia

Köyhyyttä Venäjällä 2000-luvulla

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015)

Lehtiotsikoissa Venäjä esiintyy useimmiten ulkopoliittisena toimijana: puhutaan Ukrainasta, Syyriasta, Turkista... Vastapainoksi ulkopolitiikalle tämä erinomainen romaani tarjoaa näkövinkkelin Venäjän maaseudun todellisuuteen 1990-2000-luvulla.

Jossakin Siperian kaupungissa keski-ikäinen virkamiespariskunta, miliisi ja kirjastonhoitaja, joutuu lähtemään vuokra-asunnostaan miehen tekemän vakavan virkavirheen takia. Mukana seuraa parikymppinen työtön poika, toinen perheen pojista on vankilassa. Heidän on pakko muuttaa maaseudulla asuvan tädin ahtaaseen taloon. Uuden elämän aloittaminen on hankalaa: maalla ei ole työpaikkoja eikä perheellä ole maaseudulla tarvittavia rakentamis- ja viljelytaitoja. Vodka on keino jaksaa päivästä toiseen, mutta pitemmän päälle viina jyrkentää perheen alamäkeä. 

Sentšinin teos on uskottava. Joiltakin osin tapahtumat voisivat käydä toteen myös Suomessa (saamattomuus, toivottomuus, syrjäytyminen), joiltakin osin ne sopivat tapahtumaan vain postsosialisessa todellisuudessa - kun kolhoosit on lakkautettu, työtä ei ole ja maaseutuväestö yrittää pärjätä kuka milläkin vippaskonstilla. Yhteisöllisyyttä ei ole, jos ainoa keino selvitä on höynäyttää naapuria.

Asiasanoituksesta: Asiasanoituksessa on SATIIRI, mutta mielestäni kirja ei välttämättä (valitettavasti) ole satiiri. Jälkisanoissa dosentti Sanna Turoma sanoo, että teoksesta puuttuu huumori. Asiasanoituksessa mainitaan SYRJÄSEUDUT, etsi myös tällä asiasanalla, jos teemana on maaseutu. Asiasanoissa ei ole mukana ALKOHOLISMIA, lisäisin sen, vaikka alkoholismi on teoksessa normaalia elämänmenoa.

Kenelle: Monenlaisille lukijoille. Miehille, naisille. Russofiileille, russofobeille. Himolukijoille, hyvää maailmankirjallisuutta seuraaville. Oheislukemistoksi Ilkka Remeksen Jäätyvä helvetti -jännärin rinnalle: kun Remes on nostattanut lukijan hiukset Venäjä-pelosta pystyyn, niin Jeltyševin perheen kohtalo herättää halun heti lähteä viemään pakettiautolla avustuskuormaa Venäjän köyhille.

Muuta samantyylistä luettavaa:
Vladimir Lortsenkov: Lentävä traktori
Joel Lehtonen: Putkinotko

Sähköt poikki

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti (WSOY 2015)

Tässä jännärissä Suomi on sössinyt ulkopolitiikkansa ja sisäisen turvallisuutensa hallinnoinnin niin pahasti, että Naton laajentumista kammoava Venäjä pistää Suomesta sähköt poikki kyberhyökkäyksen ja fyysisten iskujen avulla. Sähköjä ei saada palautettua, koska Suomen tietojärjestelmiin on syötetty sabotaasiohjelmia. Ihmisiä paleltuu hengiltä. Jengit murtautuvat väkisin niiden kotiin, joilla on tulisija tai ruokaa.

Kirjan henkilökavalkadi ja juonen yksityiskohdat ovat vain raamit sähkön puuttumisen  kauhuskenaariolle. Kävin viime talvena koulutuksessa nimeltä Pahasti poikki - näin selviät pitkästä sähkökatkosta. On hyvä tiedostaa, että sähköjen katketessa myös veden tulo loppuu. Juomavettä ei ole eikä vessoja voi vetää. Vuosittain tuhannet suomalaiset kotitaloudet joutuvat kokemaan pitkiäkin sähkökatkoja myrskyjen takia.

Kenelle sopii: Kenelle tahansa, joka sietää jännitystä. Joululukemiseksi ennen kovimpia pakkaskuukausia.

Muuta samantyyppistä luettavaa:
Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen (yhteiskunta ilman sähköä)

Varaudu pitkiin sähkökatkoihin: opas täällä
Kuunneltava versio löytyy Puolustusministeriön sivuilta

Eläintentäyttäjän perhesalaisuus

Henni Kitti: Elävän näköiset (WSOY 2014)

Melkein vihaksi pistää, kun vuonna 1985 syntynyt ihminen osaa kirjoittaa näin hienon teoksen. Henni Kitin romaania oli ihana lukea. Ei tarvinnut pinnistellä ymmärtääkseen kirjan rakennetta tai sitä, kuka milloinkin puhuu ja millä vuosisadalla. Ja silti oli henkevä kirja.

Romaani on sukutarina, jossa Tornionjoen varrella asuvat kaksi pariskuntaa saavat kumpikin lapsen. Naapureina kasvavat lapset lähtevät maailmalle, elanto löytyy Etelä-Suomesta, mutta välillä käydään Lapissa. Heti kirjan alussa esitellään perhesalaisuus, jonka paljastumista lukija jännää loppuun asti. Odotus palkitaan. Parasta kirjassa on henkilöiden sisäisen maailman kuvaus. Kitti ei koettele lukijan kärsivällisyyttä, hän on kuin luotettava pursi, jonka kyydissä on helppo mennä.

Kenelle sopii: Elämää ihmettelevälle himolukijalle, pohdiskelijalle, nuorelle tai vanhalle.

Muuta samantyylistä luettavaa:

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (sukutarina pohjoisesta homoseksuaalisella sivujuonteella)
Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (tyylillisesti erilainen, mutta sijoittuu Tornionjokilaakson liepeille; Kitin romaanissa mainitaan Pajala)
Maria Peura: Valon reunalla (sijoittuu Lappiin Pelloon, mistä Kitti on kotoisin, ja kuvaa  nuoruutta)
Katri Lipson: Kosmonautti (nuoruus, tunnelmassa ehkä jotakin samaa)

Peter Greenawayn elokuva "ZOO - A Zed and Two Noughts" sopisi oheiskatsottavaksi.

Asiasanoihin voisi lisätä

sukuromaanit (mielestäni tämä oli enemmän suku- kuin perheromaani)
eläinten täyttäminen (termi "eläintentäyttäjät" korvataan termillä "konservaattorit", mutta YSA:sta löytyy kyllä asiasana "eläinten täyttäminen", mikä on kirjan kannalta olennainen termi)
vuorovaikutus : ihminen : eläimet
nuoruus (asiasanaa aikuistuminen on käytetty, pitää muistaa hakea myös sillä, jos tekee nuoruusaiheista kirjanäyttelyä)
perhesalaisuudet
kylät : Lappi : Tornionjokilaakso

Aleksandran ja Santerin lahjakkuus olisi mukava tuoda asiasanoituksessa esiin. "Lahjakkuus" olisi kuitenkin liian dominoiva asiasana, koska se ei ole kirjassa olennaista. "Poikkeusyksilöt" taas jättää lukijalle vallan päätellä, minkälaisesta poikkeuksellisuudesta on kyse; näyttää olevan käytetty fantasiakirjallisuuden yhteydessä eniten.

Ihmisyyden problemaattisuus

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015)

Pidän Iida Rauman kirjoitustyylistä ja luen kaiken, mitä hän julkaisee. Hänen toinen romaaninsa on paksu, 474-sivuinen, ja käsittelee monia teemoja: ihmisyys kontra eläimellisyys, järki kontra tunne, rationaalinen maailmankuva kontra yliluonnolliseen uskominen, nerous kontra kehitysvammaisuus, heteroseksuaalisuus kontra queer-suuntautumisten kirjo... Aineistosta olisi riittänyt pariinkin romaaniin, mutta ei ole synti, jos kirjailijalla on paljon sanottavaa.

Rauman teksti on säkenöivän älykästä ja itselleni on melkeinpä sivuseikka, mistä aiheesta hän kirjoittaa. Päähenkilönä on nuori matemaatikkonero Erika, jolla on heikot sosiaaliset taidot. Hän etsii paikkaansa tiedeyhteisössä. Rinnalla kulkevat kehitysvammainen pikkusisko Emilia, transsukupuolinen kirjastovirkailija Tuovi sekä taiteellinen ystävätär Annukka (jonka puhuma Oulun murre onnahtaa välillä). Henkilögalleriaan mahtuvat vielä Tuovin häilyväinen naisystävä Janette sekä Erikaan epäterveesti rakastunut tiedemies Tom. Seksuaalisuus on yksi väylä ihmisten välillä. Tuovin kautta tuodaan esiin toivottomuus maapallon tulevaisuuden suhteen. Yhteistä henkilöille on hämmentyneisyys ja täyttymättömät toiveet. Tasapainoisimmat henkilöt ovat transsukupuolinen Tuovi ja kehitysvammainen Emilia. Romaanin sisällön pukeminen sanoiksi tuntuu banaalilta, koska juoni ei ole pääasia, vaan henkilöiden tapa olla - tai yrittää olla - järkeä palvovovassa, mutta yhä järjettömämmäksi käyvässä maailmassa.

Teoksessa on hitunen maagista realismia. Kaikki ei ole tieteen selitettävissä, ainakaan vielä. Koiriin liittyvä symboliikka kulkee vahvana läpi teoksen. Seksuaalisuuden käsittelyssä kiehtovaa on se, ettei queer-ilmiöitä mitenkään problematisoida eikä pyydetä anteeksi: ei ole hävettäviä kaapistatuloja, ei ympäristön paheksuntaa, vaan henkilöhahmot vain elävät seksuaalisuuttaan todeksi. Ihmisyyden ongelmat ovat muualla kuin seksin ilmenemismuodoissa. Kansi on mielestäni harmillisen huono; toki kansi kuvaa osuvasti, mitä teos käsittelee, mutta kyllä lukijaa pitäisi pikkuisen rohkaista tarttumaan näin hyvään kirjaan, ja sitä kansi ei tee.

Kenelle sopii: Himolukijalle, joka ei säikähdä queer-asioita. Nuorelle aikuiselle. Yliopisto-opiskelijalle. Ympäristöasioita pohtivalle. Kirjallisuudenopiskelijalle. Yliluonnollisen kosketuksesta pitävälle.

Asiasanoihin voisi lisätä:

maaginen realismi
ihmisyys : eläimellisyys
nuoruus
ihminen : luonto : ristiriidat
ekokatastrofit
symboliikka : koira
tiedeyhteisöt
nerot
kehitysvammaiset
kirjastovirkailijat
nuoret aikuiset

Muuta samantyylistä luettavaa:

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (tiedemaailma, ympäristöasiat)
Anja Snellman: Antautuminen (erityisherkkyys, outona muiden maailmassa)
Johanna Sinisalo: Linnunaivot (ihmisen ja luonnon välinen ristiriita)

Valokuvataiteilijan palava sydän

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)

Pauliina Vanhatalon kirjat ovat niin syvällisiä, ettei ole mikään ihme, että hän välillä lataa akkujaan kirjoittamalla chick lit -kirjallisuutta Veera Vaahteran nimellä. Minun lukujonossani Vanhatalo pääsee vip-vieraana muiden yöpöydällä jonottavien kirjojen ohi. Taas koin oppineeni ihmisyydestä tämän teoksen luettuani.

Romaani kertoo oululaisesta Aarni Koskiaavasta, josta onnekkaan sattuman kautta tulee valokuvaaja. Hän elättää perheensä tekemällä henkilövalokuvausta, mutta toteuttaa samalla taiteilijan kutsumustaan kuvaamalla aiheita, joille ei ole kaupallista kysyntää. Ilmaiseksi ei menestys tule. Aarnilla on tukijoita, mutta myös kampittajia. Taiteilijan elämänvalintojen kuvausta täydentää Aarnin tyttären, Lumin, urapolun etsintä. Hän tahtoisi muusikoksi, mutta "eihän sillä elä", joten hän kouluttautuu ammattiin josta ei pidä.

Teos on erinomainen kuvaus siitä, mitä eväitä tarvitaan taiteilijaksi tulemiseen: tuuria, työtä, lahjakkuutta, sisäistä näkemystä, tukijoita, työtä, pitkäjänteisyyttä, työtä sekä jokin sielussa piilotteleva nyrjähtänyt pala. Yksi teoksen motiiveista on tuli, jonka voi ymmärtää myös symbolisesti: taiteen palo, polttava intohimo. Sisäinen pakko toteuttaa omaa taidettaan kalvanee kaikkia taiteilijoita, olipa laji valokuvaus, kirjallisuus, musiikki tai jokin muu.

Teoksen tunnelma toi mieleeni Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys. Molemmissa kirjoissa henkilöt koettavat tulla omaksi täydeksi itsekseen, vaikka ympäröivä maailma ei siihen kannusta.

Lapsuus mielipuolen mummon hoivissa

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse (Into 2014)

Tälle teokselle on helppo löytää lukijakuntaa. Se sopii

- lapsikuvauksista kiinnostuneelle ja lapsikuvausaiheeseen kirjanäyttelyyn
- isovanhemmuus-aiheiseen kirjanäyttelyyn
- sairaus-aiheiseen kirjanäyttelyyn
- äidit ja tyttäret -aiheiseen kirjanäyttelyyn
- Neuvostoliitto-nostalgiasta ja Venäjästä kiinnostuneelle
- himolukijalle, joka seuraa ajan virtauksia
- sekä nuorille että vanhoille, miehille ja naisille

Teos on tavallaan hauskakin, mutta traagisella tavalla. Seitsenvuotias Sasha-poika asuu mielipuolen mummonsa hoivissa, ja tästä mummolasta on idylli kaukana. Kovia kokenut mummo hoitaa Sashan moninaisia sairauksia (oikeita vai kuviteltuja?) antaumuksella, mutta muutoin julma kohtelu saa lukijan sydämen pakahtumaan. Kunpa Sasha pääsisi pois, äitinsä luokse asumaan! Kirjan etuliepeessä kirjailijaa verrataan Dickensiin eikä syyttä. Asiasanoissa ketju "hylkäys : lapset : äidit" on turha, koska lapsi on riistetty äidiltään väkisin.

Asiasanoihin voisi lisätä:

lapsuus
kaltoinkohtelu : lapset
sairaus : hypokondria
psyykkisesti sairaat : isoäidit
vanhempi-lapsisuhde : äidit : tyttäret
kaupungit: Neuvostoliitto: Moskova: 1970-luku

Samantyyppistä luettavaa:

Ruben Gallego: Valkoista mustalla
Katri Lipson: Kosmonautti

Kasvonsa menettänyt mies

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies (WSOY 2015)

Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen sairastui vajaa kymmenen vuotta sitten virus- ja bakteeri-infektioon, joka oli viedä häneltä hengen, mutta vei lopulta "vain" kasvot. Kohtalon ivaa asiassa on se, että - minulle syntyneen käsityksen mukaan - hän ehkä sai bakteeritartunnan Romaniassa sairaalta romanivauvalta, kun oli kirjoittamassa kirjaa romanikerjäläisten puolustamiseksi. Tätä asiayhteyttä hän ei kirjassa alleviivaa.

Oksanen kirjoittaa erittäin hyvin, hänen tekstissään on ihana rytmi. Hän luultavasti kirjoittaisi kiinnostavasti vaikka asvalttitien paikkauksesta. Päätin lukea myös hänen teoksensa Kerjäläisten valtakunta : totuus kerjäävistä romaneista... ja muita valheita (WSOY 2009). Kirjassa on myös henkinen kasvu -juonne, mutta minusta teoksen tärkein anti on kerronnan taitavuus.

Asiasanoihin ei ole laitettu sanaa 'terveydenhuolto' eikä 'sairaus'. On muistettava hakea asiasanoilla 'sairastuminen' ja 'sairaat', jos tekee esim. terveydenhuoltoaiheista kirjanäyttelyä.

Lapsen oikeus

Ian McEwan: Lapsen oikeus (Otava 2015)

Tuomari Fiona Maye ratkoo perheoikeudessa kiperiä kysymyksiä, muun muassa avioerolasten kohtaloita sekä terveydenhuollon etiikkaan liittyviä ongelmia. Onko oikein erottaa siamilaiset kaksoset, jos se pelastaa toisen kaksosista, mutta tappaa toisen? Eikö vain Jumallalla ole oikeus ottaa elämä pois? Entä alaikäisen Jehovan todistajan kieltäytyminen verensiirrosta - ymmärtääkö hän todella, mitä kuoleminen tarkoittaa?

McEwan oli minulle uusi tuttavuus ja pääsi heti "lue kaikki" -listalleni. Romaanissa on vaikeasta aiheesta huolimatta kauneutta ja kuulautta, Fionan persoonan laatu tulee selvästi esiin, eikä oikeustapausten lasten kurjuudella mässäillä. Asiasanoihin voisi lisätä:

lapsen asema
perheoikeus : oikeustapaukset : lapset
terveydenhuolto : etiikka
uskonto
avioliitto : kriisit : keski-ikäiset

Aiheesta tuli mieleen Pauliina Vanhatalon romaani Korvaamaton.

He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014)

Olipa ihanaa löytää uusi kirjailija "lue koko tuotanto" -sarjaan. Tämän luettuani lainasin heti kaikki Jussi Valtosen aiemmat teokset.

Tuntuuko nykymeno kummalliselta Facebookeineen, kännyköineen, ilmastonmuutoksineen, maahanmuuttajineen ja median vouhotuksineen? Tässä kirjassa kaikki nämä ilmiöt pureskellaan älykkäästi, ihastuttavasti purevalla huumorilla höystettynä. Kiinnostaako tiedemaailma, tieteen etiikka, koe-eläimet ja parisuhteen kurimus? Nämäkin tässä teoksessa käydään läpi. Finlandia-palkinto meni oikeaan osoitteeseen.

Kirja toi mieleeni Lionel Shriverin teoksen Poikani Kevin sekä Melania G. Mazzuccon teoksen Täydellinen päivä. Myös Anu Silfverbergin ja Johanna Sinisalon tekstit ovat sukua tälle kirjalle. Kirja sopii esimerkiksi akateemiselle himolukijalle.

Asiasanoihin voisi lisätä:

yhteiskunnalliset romaanit
teknologiakritiikki
yhteiskuntakritiikki
tiede : etiikka
amerikkalaisuus
suomalaisuus
kulttuurierot : Suomi : Yhdysvallat
monikulttuurinen avioliitto
eläinaktivismi
eläinkokeet
ekoterrorismi
tiedemiehet
murrosikäiset
kirjallisuuspalkinnot : Finlandia-palkinto : 2014

Kolme vahvaa naista

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)

Tässäpä mieleenjäävä kirja: luin sen viikko sitten, mutta olen ajatellut sitä päivittäin sen jälkeen. Nerokas teos. Useampikin ihmiskohtalo kirjan lehdiltä jäi vaivaamaan mieltä.

Asianajaja Norah palaa Ranskasta Senegaliin vanhenevaa isäänsä katsomaan - ajan väljähdyttämä isä-tytär-suhde on taitavasti kuvattu. Opettajatar Fantan mies taistelee vaimonsa rakkaudesta - miehen järkkyvä mieli on hienosti kuvattu. Khady joutuu pakomatkalle kohti Eurooppaa - hänen vankkumaton ihmisarvonsa on poikkeuksellisesti kuvattu. Tämä kirja sopii vaativalle lukijalle, joka ilahtuu psykologisesta tarkkanäköisyydestä ja jota kiinnostavat ihmisoikeuskysymykset.

Afrikasta länteen

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)
Mariatu Kamara: Bite of the mango (Bloomsbury 2010)

Molemmissa teoksissa nuori nainen kuvaa lapsuutta ja nuoruutta vaikeissa olosuhteissa Afrikassa sekä muuttoa länsimaihin. Bulawayon romaanissa lähdetään Zimbabwesta Yhdysvaltoihin, Kamaran muistelmissa lähdetään Sierra Leonesta Lontoon kautta Kanadaan. Kamaran teoksen luin Will Schwalben Elämän mittainen lukupiiri -teoksen innoittamana.

Bulawayon suurenmoinen esikoisteos sisältää tarkkaa ihmisten ja kulttuurierojen havainnointia. Aluksi länsimaiset avustustyöntekijät valokuvaavat afrikkalaisia resupekkalapsia lupaa kysymättä, mutta myöhemmin kameran linssi kääntyy ikään kuin toisin päin, kun Amerikkaan muuttanut nuori nainen kuvaa länsimaisia ihmisiä - eikä aina kovin imartelevassa valossa. Odotan, että Bulawayo kirjoittaisi lisää. Tahdon katsella maailmaa lisää hänen objektiivinsa lävitse.

Me tarvitaan uudet nimet -teoksen asiasanoihin voisi lisätä:
kulttuurierot : afrikkalaisuus : länsimaalaisuus
aineellinen kulttuuri
elintaso

Rakkaita terveisiä Saksasta

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta (Sammakko 2013, luokka 44.1) 

Hauskaa lyhytproosaa, jossa Moskovasta Berliiniin vuonna 1990 muuttanut kirjailija analysoi saksalaisuuden ja venäläisyyden eroja sekä yleisemmin idän ja lännen välisiä kulttuurieroja. Mukana rippunen hyperbolaa ja absurdia. Päätin lukea kaikki Kaminerin teokset.

Muuta samantyylistä:
Roman Schatz

Asiasanoihin voisi lisätä:
venäläisyys
kulttuurierot : Saksa : Venäjä
lyhytproosa (HelMet-tietokannassa on: kertomukset)

Asiasanoissa on myös: muistelmat. Jaa-a, kaipa siinä sitäkin on.