Homepäiväkirja

Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja (Like 2015)

Lapsiperheen isä ryhtyy vanhempien sukulaismiesten avustuksella remontoimaan ostamaansa taloa. Kun urakka on valmis, talo paljastuu kosteusvaurion takia asumiskelvottomaksi. Näin kävi, vaikka talon myynyt nainen tarjosi esittelytilaisuudessa pullaa ja sanoi, ettei mitään ongelmia ole koskaan ollut. Myöhemmin käy ilmi, että petos on ollut harkittu. Oikeudessa perhe saa 7500 euron korvauksen.

Kun sarjakuvassa vihjattiin tuleviin onnettomuuksiin, luulin, että koko perhe tulee menettämään homeen myötä terveytensä. Näin ei onneksi käynyt. Sen sijaan menetetään rahat, vapaa-aika sekä luottamus yhteiskunnan hyvyyteen. En pysty samaistumaan "remonttireiskan" nöyryytykseen talon paljastuttua hometaloksi, mutta uhrin häpeässä on kuitenkin yleisinhimillisyyttä. Kun yhteiskunta ei toimi oletetulla oikeudenmukaisella tavalla, uhri syyttää itseään: minun olisi pitänyt toimia toisella tavalla. Syyttömän uhrin häpeäminen ei sinänsä ole loogista, joten olisikohan tälle tunnemekanismille jokin biologinen perusta? Ahtisen teoksen rehellisyys ihastuttaa. Homevauriosta tulee hälytysmerkki jo varhain, mutta koska luottamus maailmaan ei vielä ole mennyt, ensimmäisiä merkkejä ei oteta vakavasti.

Kenelle: Kirjanäyttelyyn, jossa aiheena jokin seuraavista: rakentaminen, remontointi, mieskirjallisuus, isyys, etiikka, moraali, oikeuslaitos, hyvyys/pahuus, omaelämäkerrallisuus, taiteilija(romaani)t, selviytymistarinat, yhteiskunta pienen ihmisen kannalta.

Asiasanoihin voisi lisätä:
sarjakuvat : mieskirjallisuus
omaelämäkerrallisuus
remontti : rakennukset
rakentaminen
homevauriot
mieheys
isyys
kiinteistönkauppa : petos
oikeudenkäynti

Valokuvataiteilijan palava sydän

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)

Pauliina Vanhatalon kirjat ovat niin syvällisiä, ettei ole mikään ihme, että hän välillä lataa akkujaan kirjoittamalla chick lit -kirjallisuutta Veera Vaahteran nimellä. Minun lukujonossani Vanhatalo pääsee vip-vieraana muiden yöpöydällä jonottavien kirjojen ohi. Taas koin oppineeni ihmisyydestä tämän teoksen luettuani.

Romaani kertoo oululaisesta Aarni Koskiaavasta, josta onnekkaan sattuman kautta tulee valokuvaaja. Hän elättää perheensä tekemällä henkilövalokuvausta, mutta toteuttaa samalla taiteilijan kutsumustaan kuvaamalla aiheita, joille ei ole kaupallista kysyntää. Ilmaiseksi ei menestys tule. Aarnilla on tukijoita, mutta myös kampittajia. Taiteilijan elämänvalintojen kuvausta täydentää Aarnin tyttären, Lumin, urapolun etsintä. Hän tahtoisi muusikoksi, mutta "eihän sillä elä", joten hän kouluttautuu ammattiin josta ei pidä.

Teos on erinomainen kuvaus siitä, mitä eväitä tarvitaan taiteilijaksi tulemiseen: tuuria, työtä, lahjakkuutta, sisäistä näkemystä, tukijoita, työtä, pitkäjänteisyyttä, työtä sekä jokin sielussa piilotteleva nyrjähtänyt pala. Yksi teoksen motiiveista on tuli, jonka voi ymmärtää myös symbolisesti: taiteen palo, polttava intohimo. Sisäinen pakko toteuttaa omaa taidettaan kalvanee kaikkia taiteilijoita, olipa laji valokuvaus, kirjallisuus, musiikki tai jokin muu.

Teoksen tunnelma toi mieleeni Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys. Molemmissa kirjoissa henkilöt koettavat tulla omaksi täydeksi itsekseen, vaikka ympäröivä maailma ei siihen kannusta.

Surrealistisessa Pohjois-Koreassa

Guy Delisle: Pjongjang (WSOY 2009)

Sarjakuvan lukeminen ei aina ole kevyttä ja viihdyttävää eikä sen tarvitsekaan olla. Sarjakuva ilmaisumuotona sopii hyvin kuvaamaan Pohjois-Korean oloja, joihin kanadalainen Guy Delisle tutustui vieraillessaan maassa animaatioelokuvaa tehdessään. Olisipa mielenkiintoista lukea jonkun ulkomaalaisen Suomen oloista piirtämää sarjakuvaa! Millaisia ilmeitä ihmisillä, millaisia käsittämättömiä hupsutuksia?

Pohjois-Korean meiningin järjettömyys hämmästyttää. Varoja on poltettu tyhjänä seisovaan moottoritiehen ja kolossaalisiin statusrakennuksiin samalla, kun tavaratalossa on hämärää sähkönpuutteen takia, katuvaloja ei ole ja kansa näkee nälkää. Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin palvonnan ällistyttävä monimuotoisuus on läsnä kaikkialla. Länsimaisen vierailijan joka askelta valvotaan.

Sarjakuvia voisi käyttää enemmän kirjanäyttelyissä. Tämä sopisi esimerkiksi teemoihin valta, Itä-Aasia, isoveli valvoo. Nappasin teoksen luettavakseni Kirjastot.fi-nettipalvelun Ammattikalenterin viestistä, jossa oli linkki Docventures-kirjanäyttelyjen aineistolistoihin.

Antelias kaupunki

Aku Ojala: Antelias kaupunki (Gummerus 2015)

Aku Ojala (s. 1983) voitti esikoisromaanillaan Gummeruksen suuren romaanikilpailun vuonna 2014. Aion lukea Ojalan teokset vastaisuudessakin. Kirja on toisaalta pullollaan teräviä havaintoja ja oivalluksia - on ihanaa, kun kirjailija pukee sanoiksi sen, minkä itse on aina tiennyt, mutta ei ole tiennyt tietävänsä - mutta toisaalta kirja on välillä ihmeellisen tylsä. Antero menee baariin, Antero pokaa naisen, Antero hommailee naisen kanssa. Sitten Anterolla on tylsää. Hän kokee elämänsä tyhjäksi, mutta halveksuu työssäkäyviä tylsimyksiä. Antero kirjoittaa. Pari runokirjaa on jo syntynyt. Vielä hän näyttää, mikä on miehiään. Sitten hän menee taas baariin.

Romaanissa on paljon viittauksia kirjallisuuteen. Mieleeni tuli Bukowski - Antero tykkää Celinestä, kuten Bukowski - mutta tästä kirjasta puuttuu Bukowskin lämpö. Vaikka puutteellisiakin naisvartaloita kuvataan välillä myönteisesti, kuten Bukowski tekee, päähenkilö Antero ei tunne toveruutta kenenkään kanssa; hän ei ole koskaan kuulunut mihinkään porukkaan. Helsingin Sanomien arvostelun mukaan romaani "soi duurissa", mutta ei todellakaan soi. Antero tiedostaa tunnekylmyytensä, erillisyytensä ja masennuksensa itsekin, jatkuva naiskentelu ei sitä muuksi muuta. Antero lukee, ymmärtää, tiedostaa, hän on hirveän fiksu, mutta itseensä jumittunut. Arvosteluissa mainitaan esikuvia, joiden innoittamaksi teosta arvellaan - Miller, Sirola, Salama - joten selvästi on olemassa "genre", johon teos kuuluu. Se on vaikea genre, koska se on niin tuttu.

Asiasanoihin voisi lisätä:

taiteilijaromaanit
intertekstuaalisuus
miesnäkökulma
seksuaalisuus
eksistentialismi
kirjallinen kulttuuri
syrjäytyminen
kaupunkikulttuuri
kirjailijat : runoilijat
baarit

Sarjakuva-Finlandia 2015 -voittaja

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa 2014)

Kirjaston asiakkaalle tuskin voi suositella sarjakuvaa, ellei hän sitä nimenomaan pyydä. Mutta tämä sarjakuvateos on helppo sisällyttää kirjanäyttelyyn, jonka teemana on esimerkiksi Tampere, rakennushistoria, vanhat rakennukset, rakennussuojelu, palkitut sarjakuvat, taiteilijaelämä, lähidemokratia, ympäristöystävällisyys tai kodin kunnostaminen. Takalo piirtää hurmaavasti, kuvia suorastaan mässäilee silmillään.

Hassua, ettei edes Tampereen kirjastotietokannassa teoksen asiasanoista löydy sanaa 'rakennukset' missään muodossa, vaikka vanha talo on teoksessa pääosassa. Asiasanoihin voisi lisätä:

rakennushistoria : asuinrakennukset : Tampere : Tammela : 1900-1909
talohistoriikit : rakennukset : Tampere : Tammela
rakennussuojelu
rakennusperinne
ympäristönsuojelu
taiteilijat : sarjakuvataiteilijat