Köyhyyttä Venäjällä 2000-luvulla

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015)

Lehtiotsikoissa Venäjä esiintyy useimmiten ulkopoliittisena toimijana: puhutaan Ukrainasta, Syyriasta, Turkista... Vastapainoksi ulkopolitiikalle tämä erinomainen romaani tarjoaa näkövinkkelin Venäjän maaseudun todellisuuteen 1990-2000-luvulla.

Jossakin Siperian kaupungissa keski-ikäinen virkamiespariskunta, miliisi ja kirjastonhoitaja, joutuu lähtemään vuokra-asunnostaan miehen tekemän vakavan virkavirheen takia. Mukana seuraa parikymppinen työtön poika, toinen perheen pojista on vankilassa. Heidän on pakko muuttaa maaseudulla asuvan tädin ahtaaseen taloon. Uuden elämän aloittaminen on hankalaa: maalla ei ole työpaikkoja eikä perheellä ole maaseudulla tarvittavia rakentamis- ja viljelytaitoja. Vodka on keino jaksaa päivästä toiseen, mutta pitemmän päälle viina jyrkentää perheen alamäkeä. 

Sentšinin teos on uskottava. Joiltakin osin tapahtumat voisivat käydä toteen myös Suomessa (saamattomuus, toivottomuus, syrjäytyminen), joiltakin osin ne sopivat tapahtumaan vain postsosialisessa todellisuudessa - kun kolhoosit on lakkautettu, työtä ei ole ja maaseutuväestö yrittää pärjätä kuka milläkin vippaskonstilla. Yhteisöllisyyttä ei ole, jos ainoa keino selvitä on höynäyttää naapuria.

Asiasanoituksesta: Asiasanoituksessa on SATIIRI, mutta mielestäni kirja ei välttämättä (valitettavasti) ole satiiri. Jälkisanoissa dosentti Sanna Turoma sanoo, että teoksesta puuttuu huumori. Asiasanoituksessa mainitaan SYRJÄSEUDUT, etsi myös tällä asiasanalla, jos teemana on maaseutu. Asiasanoissa ei ole mukana ALKOHOLISMIA, lisäisin sen, vaikka alkoholismi on teoksessa normaalia elämänmenoa.

Kenelle: Monenlaisille lukijoille. Miehille, naisille. Russofiileille, russofobeille. Himolukijoille, hyvää maailmankirjallisuutta seuraaville. Oheislukemistoksi Ilkka Remeksen Jäätyvä helvetti -jännärin rinnalle: kun Remes on nostattanut lukijan hiukset Venäjä-pelosta pystyyn, niin Jeltyševin perheen kohtalo herättää halun heti lähteä viemään pakettiautolla avustuskuormaa Venäjän köyhille.

Muuta samantyylistä luettavaa:
Vladimir Lortsenkov: Lentävä traktori
Joel Lehtonen: Putkinotko

Rahatta eläminen

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (Into Kustannus 2015)

Kauppatieteen maisteri Tomi Astikainen (syntynyt noin 1982) eli vuodet 2010 - 2014 ilman rahaa ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Teos on luokiteltu elämänfilosofialuokkaan 17.3, lisäluokkana elintasoa ja kulutusta käsittelevien teosten luokka 36.15. Mielenkiintoista - esimerkiksi Laura Honkasalon kirja Nuukaillen, eli Kuinka pelastin kukkaroni ja maailman on luokitettu kuluttajapolitiikan luokkaan 37.8.

Astikainen on rakentanut kirjansa siten, että sillä on jotakin annettavaa lukijalle riippumatta siitä, kuinka syvälle rahattoman elämän saloihin lukija on halukas menemään. Kevyin taso on poimia rahansäästövinkkejä ja keinoja lisätä omaa varallisuudesta riippumatonta turvallisuudentunnettaan. Syvällisimmällä tasolla neuvotaan muuttamaan koko elämänfilosofia: universumi pitää huolta, rahaa ei tarvita. Teoksen tärkein anti on elämänfilosofiapuolella, joten luokitus luokkaan 17.3 on oikein.

Ihan joka juntunen ei rahattomaksi voi ryhtyä. Yksi teosta varten haastatelluista rahattomana elävistä henkilöistä toteaa, että rahattomuus edellyttää tiettyjä ominaisuuksia, muun muassa palvelualttiutta. Ihminen, joka karttaa sosiaalisia kontakteja, ei pärjää rahattomana. Pitää uskaltaa pyytää apua ja olla valmis auttamaan muita.

Teos on ajatuksia herättävä. Moraalisesti ihailtavaa siinä on mielestäni se, että rahaton elämäntapa ilman muuta vähentää kulutusta, pakottaa sietämään epämukavuutta ja pakottaa vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Astikainen on kerännyt itselleen valtaisan sosiaalisen pääoman rahattomien vuosiensa aikana. Tuntuu, ettei hän ole saanut teokseen mahtumaan kaikkea sitä, mitä on oppinut. Toivottavasti hän kirjoittaa lisää, jos ei rahattomuudesta, niin jostakin muusta.

Kaipasin teokseen enemmän pohdintaa vaihdantatalouden ja lahjan antamisen filosofiasta. Mielestäni rahattomalla on usein muuta "valuuttaa" kuin rahaa. Hyväntuuliselta näyttävä liftari saa kyydin, siispä lupaus miellyttävästä juttuhetkestä on se vaihdantaväline, jolla kyyti irtoaa. Samaten mielenkiintoinen kertomus rahattomana elämisestä on loistavaa valuuttaa. Minä ainakini ilahtuisin, jos pääsisin juttusille noin erikoisen elämäntavan omaavan ihmisen kanssa. Tarjoaisin aterian, jotta juttu jatkuisi eikä toisen tarvitsisi lähteä muualle ruokaa etsimään. Kokisin, että olen saanut vastinetta rahoilleni.

Astikaiselta on kysytty, että "eihän se toimisi, jos kaikki käyttäytyisivät kuten sinä, eihän?". Itsekin ajattelen, että rahattomana elämisessä - dyykkaamisessa, liftaamisessa, toisten tarjoamien aterioiden syömisessä - on se ongelma Kantin kategorisen imperatiivin kannalta, etteivät kaikki voi toimia samoin. Toisaalta nykyajan kerskakulutuksen kurimuksessa voidaan myös ajatella, että jonkun on pakko tehdä toisin, jotta ihmiset alkaisivat kyseenalaistaa kuluttamisen mielekkyyttä. Jonkun on pakko syödä roskiksesta havainnollistaakseen, miten paljon ruokaa haaskaamme. Kategorinen imperatiivi - "toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki" - toteutuu rahattomana eläjällä, jos kukaan ei tunne itseään hyväksikäytetyksi. Rahaton avun pyytäjä varmasti pelastaa monen päivän, saahan toisen auttamisesta hyvän mielen itselleen.

Toisten hyväntahtoisuuden varassa eläminen edellyttää varmasti rohkeutta ja myös itseluottamusta: on ajateltava, että minä riitän, vuorovaikutus minun kanssani riittää. Alussa on varmasti ollut vaikeaa, kun ei ole ollut vielä suurta juttuvarantoa, itse on ollut epävarma ja harjaantumattomampi eri tilanteisiin. Toisaalta viattomuus ja aito avuntarve ovat nekin voimavaroja, jotka saavat toisen tuntemaan itsensä voimakkaaksi auttajaksi. Monia vammaisia ärsyttää joutua toisten hyysäämäksi, mitenkähän rahaton ratkaisee tämän asian, kun toinen yli-intoutuu auttamaan? Onko matkustaminen ainoa keino hallita riippuvuussuhteet - on poistuttava paikalta? Entäs jos eläisi koko elämänsä pikkukylässä kylän ainoana rahattomana?

Kirjailija teki rahattomien vuosiensa aikana paljon vapaaehtoistyötä ja auttoi muita missä pystyi. Rahattomuuteen sisältyi siis vastavuoroista palvelusten vaihtoa. Monta kertaa hän kuitenkin jäi ns. kiitollisuudenvelkaan. Miten kiitollisuudenvelkaa voi sietää? Ehkä laittamalla sosiaalinen vuorovaikutus arvotavaroista ykköseksi? Ehkä laajentamalla naapuriapua globaalisti koko maailmaa koskevaksi? Tämä on minulle teoksen vaikeasti ymmärrettävin asia. Pitääpä laittaa lukulistalle jokin lahjan antropologiaa koskeva teos.

Astikaisen periaate "universumi pitää huolta" askarrutti minua. Voisiko henkilö, joka ei ole valinnut rahattomuutta itse, jolla ei ole ystävien verkostoa keräämään satunnaisesti tarvittavan lentolipun hintaa ja jolla ei ole lahjoja löytää työtä pakon sanelemana vaikka heti, tuntea olonsa yhtä turvalliseksi? Tarvitaanko mielenrauhaisaan rahattomuuteen mahdollisuus perääntyä ja sosiaalisen tukiverkoston turvaverkko?

Tomi Astikainen tietää olevansa poikkeuksellisen lahjakas. Hän on korkeasti koulutettu, työskennellyt vaativissa projekteissa ja kirjoittanut kirjoja englanniksi. Ehkä rahaton elämä on hänelle myös ylitsekäymättömän mielenkiintoinen haaste, joka tarjoaa päivittäistä ongelmanratkaisua ja stimulaatiota ennalta-arvaamattomien sosiaalisten kontaktien kautta. Fiksusti hän ei kertaakaan käytä itsestään nimitystä "köyhä", vaan aina ilmausta "rahaton". Kyseessä on elämäntapa, ei sosiaalis-taloudellinen status.

Kenelle kirja sopii:

- Lukupiirin kirjaksi, koska teoksesta takuulla syntyy keskustelua.
- Parhaiten kirjailijan näkemyksiin samaistunevat 1970-1990-luvulla syntyneet lukijat, jotka ovat kokeneet työelämän epäluotettavuuden: lojaaliutta ei palkita, mikään ei ole varmaa, parasta siis elää yksilölliseen tapaan siten, että on itse mahdollisimman onnellinen. Yli viisikymppiselle lukijalle ajatus toisten ruoantähteiden syömisestä huoltoasemalla voi olla liian radikaali.
- Kirjanäyttelyn aiheita: Erilainen elämäntapa; Niukkuus & yltäkylläisyys; Kiertolaisuus.
- Olisi mielenkiintoista verrata, mitä aterianhankintakonsteja Henry Miller käytti romaanissaan Kravun kääntöpiiri tai Knut Hamsun teoksessa Nälkä.

Romanian kerjäläiset Suomen kaduilla

Kimmo Oksanen: Kerjäläisten valtakunta : totuus kerjäävistä romaneista... ja muita valheita : pamfletti (WSOY 2009)

Luin tämän kirjan Kimmo Oksasen "Kasvonsa menettänyt mies" -teoksen innoittamana, koska Oksanen kirjoittaa hyvin - hieman samaan tyyliin kuin laatutoimittaja Anu Silfverberg. Teksti kulkee ja ajatus juoksee, ilo lukea. Oksanen paneutuu Romaniasta lähtöisin olevien romanikerjäläisten asiaan haastattelujen ja kenttätutkimuksen avulla: keitä kerjäläiset ovat, miksi he lähtevät toiseen maahan kerjäämään, pitäisikö heitä auttaa ja jos niin millä tavoin. Ongelman laajuus tulee lukijalle selväksi. Romanianromaneja yritetään auttaa monellakin tavoin, mutta heidän asemansa ei korjaudu ainoastaan rahan avulla, vaan tarvitaan myös rasismin, sorron ja virkamiesten korruption lopettaminen, jotta köyhät romanit voivat saada toimeentulonsa omassa yhteiskunnassaan Romaniassa.

Asiasanoihin voisi lisätä:

rasismi
tutkiva journalismi

Afrikasta länteen

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)
Mariatu Kamara: Bite of the mango (Bloomsbury 2010)

Molemmissa teoksissa nuori nainen kuvaa lapsuutta ja nuoruutta vaikeissa olosuhteissa Afrikassa sekä muuttoa länsimaihin. Bulawayon romaanissa lähdetään Zimbabwesta Yhdysvaltoihin, Kamaran muistelmissa lähdetään Sierra Leonesta Lontoon kautta Kanadaan. Kamaran teoksen luin Will Schwalben Elämän mittainen lukupiiri -teoksen innoittamana.

Bulawayon suurenmoinen esikoisteos sisältää tarkkaa ihmisten ja kulttuurierojen havainnointia. Aluksi länsimaiset avustustyöntekijät valokuvaavat afrikkalaisia resupekkalapsia lupaa kysymättä, mutta myöhemmin kameran linssi kääntyy ikään kuin toisin päin, kun Amerikkaan muuttanut nuori nainen kuvaa länsimaisia ihmisiä - eikä aina kovin imartelevassa valossa. Odotan, että Bulawayo kirjoittaisi lisää. Tahdon katsella maailmaa lisää hänen objektiivinsa lävitse.

Me tarvitaan uudet nimet -teoksen asiasanoihin voisi lisätä:
kulttuurierot : afrikkalaisuus : länsimaalaisuus
aineellinen kulttuuri
elintaso