Juoppous on hulluutta

Kalle Lähde: Happotesti (Otava, 2015)

Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti kertoo googlettamalla löytyvien haastattelujen mukaan hänen omista kokemuksistaan. Viisikymppinen kirjailija on nuoresta pitäen painiskellut liian juomisen kanssa ja ollut viimeiset pari vuotta kokonaan raitis. Ihmettelen, kuinka hän on jaksanut palata kokemuksiinsa ja vielä onnistunut kirjoittamaan niin hauskasti.

Teoksen minäkertoja Joonatan on naimisissa oleva turkulainen tuurijuoppo. Hän on sanoutunut irti työstään loukkaannuttuaan työnantajan epäilystä, että hänellä olisi "ongelma". Työn päätyttyä hän voi omistautua elämän tärkeimmälle asialle eli juomiselle. Sairaanhoitajavaimo yrittää ymmärtää ja varaa miehelle krapulajuomia, ettei putki päättyisi liian äkkiä. Lukijalle selviää nopeasti, ettei vaimo pärjää miehen tärkeysjärjestyksessä. Lähde kuvaa taitavasti Joonatanin sairaita ajatuskulkuja, valheiden ja itsepetoksen verkkoa, pelkotiloja ja horjuvaa itsetuntoa.

Happotesti on eräänlainen versio "Keeping up appearances" -televisiosarjan teemasta. Siinä missä Hyacinth Bucket yrittää vaikuttaa yläluokkaiselta, yrittää Joonatan vaikuttaa kunnolliselta kansalaiselta mitä hupsumpien ajatusväännelmien avulla. Hän esimerkiksi ei omasta mielestään ole sekakäyttäjä, koska käyttää vain lääkärin määräämiä lääkkeitä. Joonatanin omanarvontunto roikkuu heikoissa kantimissa, esimerkiksi laadukas neule yllään hän ihmettelee, miten toinen voi kohdella häntä kuin juoppoa, vaikka hänellä on kunnon ihmisen neulepaita yllään.

Teoksessa voi nähdä samansieluisuutta myös Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-kirjojen kanssa. Molemmissa on kyse riippuvuudesta, johon liittyvää sairaalloista, itselle vahingollista käyttäytymistä henkilö pyrkii oikeuttamaan itsepetoksen avulla. Suurimman osan ajasta lukija on huvittunut, mutta välillä tulee myös lievä ahdistus: voi hyvät hyssykät...

Kenelle sopii: Laajalle lukijakunnalle, koska jokaisen tuttavapiirissä on joku alkoholiongelmainen. Alkoholiongelmaisessa perheessä kasvaneille. Päihdetyöntekijöille ja terveydenhuollon henkilökunnalle. Riippuvuuden problematiikasta kiinnostuneille. Kirja sopisi valitettavasti myös kirjanäyttelyyn aiheesta "Suomalaisuus". "Huumoria"-näyttelyynkin sen voi laittaa.

Asiasanoituksesta: 
- Lisäisin asiasanoitukseen KAUPUNGIT : TURKU: 2010-luku (kirjassa Jutta Urpilainen on valtiovarainministeri, ja hän oli sitä vuosina 2011 - 2014).
- Lisäisin asiasanoihin BAARIT (kirjassa käydään Turussa oikeasti olevissa baareissa), MUSTA HUUMORI, RAPPIO, SEKAKÄYTTÖ, PÄIHDEHUOLTO : KATKAISUHOITO (päähenkilö on 12. kertaa katkolla), MIESKIRJALLISUUS (vaikka alkoholismi ei olekaan yleismiehistä, niin päähenkilö miettii usein, kuinka toimiminen olisi "miehekästä").
- Jättäisin pois genren KEHITYSKERTOMUKSET, koska päähenkilön elämä kehittyy vain entistä hullumpaan suuntaan: tulee avioero, asunto myydään ja on ilmiselvää, mitä päähenkilö aikoo asuntorahoilla tehdä. Saapa nähdä, tuleeko kirjalle jatkoa, jossa kehitys etenisi myönteiseen suuntaan.
- Asiasanoissa on ALKOHOLISMI ja AVIOPUOLISOT; on muistettava hakea tällä yhdistelmällä, jos aiheena on alkoholismi + parisuhde.

Kirjailijan vaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi : muistiinpanoja masennuksesta (S&S, 2016)

Pauliina Vanhatalo kuuluu suosikkikirjailijoihini. Sydäntäni kivisti, kun hän todellisuuspohjaisessa teoksessaan potee masennusta ja murehtii tökerön kanssaeläjän sanoja: miltä tuntuu, kun ei ole menestynyt kirjailijana? Tärkein masennuksen taustatekijä ei kuitenkaan liene työuraan liittyvä menestyksen puute, vaan uupuminen äitiyden, kirjailijan työn ja vanhan talon kunnostamisurakan ponnisteluissa.

Teoksen erityisenä teemana on introvertin äitiys. Vanhatalo on todennut lehtihaastatteluissa, että introverteista äideistä ei puhuta. Se on aivan totta. Sanotaan, että vanhemmuus on kaikille vaikeaa, mutta ei jatketa, että introverteille se on erityisen vaikeaa. Erään nettilähteen mukaan suomalaisista 30 - 50 % on introvertteja, ja jos näistä puolet on naisia, on introvertteja naisia ainakin 800 000. Introvertteja äitejä voisi arvioida olevan Suomessa vähintään puolisen miljoonaa. Hyvä, että edes yksi kirjailija on ottanut asian puheeksi. Työelämässä on jo myönnetty, että introvertti ihminen on usein hyvä työntekijä, mutta miten introvertti äiti toteuttaa hyvää äitiyttä? Vanhatalon vastaus tähän on: puolisonsa tuella. Pitää vain oppia ajattelemaan, että äiti voi toimia kuten isät perinteisesti ovat toimineet eli äiti voi keskittyä elannon hankkimiseen.

Pauliina Vanhatalo kirjoitti aikoinaan ylioppilaskirjoituksissa yhdeksän laudaturia, mikä oli Suomen ennätys ja hankki hänelle julkisuutta. Nuori tyttö kyörättiin television ajankohtaisohjelmaan ratkomaan Suomen tulevaisuutta. Sitä taustaa vasten uupuminen arjen pikkuasioissa voi tuntua nololta. Mutta toisaalta, ei johtavien miespuolisten poliitikkojenkaan kunniaa ratkota tutkiskelemalla, miten he pärjäävät/pärjäisivät kahden pikkulapsen kanssa pihaleikkien nahinoita ratkomassa ja harmonista zen-henkistä varhaiskasvatusta antamassa. Mies voi saada kaluunat eri ansioilla, ehkä joskus vielä nainenkin. Vähän mietityttää, olisiko Vanhatalo voinut kirjoittaakaan tästä aiheesta ilman masennusta - jos hän olisi vain reippaasti ilmoittanut, että täällä introvertti äiti toimii oman persoonallisuutensa mukaan, ilman myötätuntoon oikeuttavaa sairastumista ja "kaulan paljastamista", millainenkohan vastaanotto olisi ollut. Teoksen kirjoittaminen on ollut rohkea teko. Erityisesti minua kosketti kirjailijan huoli: miten saan tämän kirjan taipumaan selviytymistarinan muotoon, sillä selviytymistarinanahan se on tarjoiltava?

Kenelle sopii: Introverteille, äideille, introverteille äideille. Masennuksesta ja uupumisesta kiinnostuneille. Kirjailijan työstä kiinnostuneille. Vanhemmuuden iloista ja haasteista kiinnostuneille.

Asiasanoituksesta: Asiasanoista puuttuu kaksi olennaista: INTROVERSIO ja ÄITIYS. Pelkkä ÄIDIT ei riitä, koska sillä hakemalla saa mukaan esim. MURHA : ÄIDIT -ketjut ja muut "väärät hakutulokset". Introverteista äideistä ei puhuta, ja puhumattomuutta heijastaa sopivien asiasanojen puute. On osattava hakea asiasanalla INTROVERSIO (eikä introvertit). Vanhatalon teoksessa on kyse myös erityisherkkyydestä - kirjailija ei käytä tätä termiä, mutta esimerkiksi teoksessa kuvattu "puhelimen pelkääminen" viittaa erityisherkkyyteen. Netistä löytyy testejä, joilla voi testata, onko itse erityisherkkä. Asiasanaa "erityisherkkyys" tai edes "herkkyys" ei ole, vaan joudutaan käyttämään asiasanaa SENSITIIVISYYS. Esimerkiksi Anja Snellmanin teoksessa "Antautuminen" kantavana teemana on erityisherkkyys, mutta asiasanoituksessa tämä kuvataan sanoilla SENSITIIVISYYS ja ARKUUS : LAPSET. Ysasta löytyy asiasana SOSIAALISUUS, mutta sen vastinparina ei olekaan "epäsosiaalisuus", vaan POIKKEAVA KÄYTTÄYTYMINEN (!). SOSIAALISUUS : PUUTTEET lienee ketju, mitä joutuisi käyttämään.

Rahatta eläminen

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (Into Kustannus 2015)

Kauppatieteen maisteri Tomi Astikainen (syntynyt noin 1982) eli vuodet 2010 - 2014 ilman rahaa ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Teos on luokiteltu elämänfilosofialuokkaan 17.3, lisäluokkana elintasoa ja kulutusta käsittelevien teosten luokka 36.15. Mielenkiintoista - esimerkiksi Laura Honkasalon kirja Nuukaillen, eli Kuinka pelastin kukkaroni ja maailman on luokitettu kuluttajapolitiikan luokkaan 37.8.

Astikainen on rakentanut kirjansa siten, että sillä on jotakin annettavaa lukijalle riippumatta siitä, kuinka syvälle rahattoman elämän saloihin lukija on halukas menemään. Kevyin taso on poimia rahansäästövinkkejä ja keinoja lisätä omaa varallisuudesta riippumatonta turvallisuudentunnettaan. Syvällisimmällä tasolla neuvotaan muuttamaan koko elämänfilosofia: universumi pitää huolta, rahaa ei tarvita. Teoksen tärkein anti on elämänfilosofiapuolella, joten luokitus luokkaan 17.3 on oikein.

Ihan joka juntunen ei rahattomaksi voi ryhtyä. Yksi teosta varten haastatelluista rahattomana elävistä henkilöistä toteaa, että rahattomuus edellyttää tiettyjä ominaisuuksia, muun muassa palvelualttiutta. Ihminen, joka karttaa sosiaalisia kontakteja, ei pärjää rahattomana. Pitää uskaltaa pyytää apua ja olla valmis auttamaan muita.

Teos on ajatuksia herättävä. Moraalisesti ihailtavaa siinä on mielestäni se, että rahaton elämäntapa ilman muuta vähentää kulutusta, pakottaa sietämään epämukavuutta ja pakottaa vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Astikainen on kerännyt itselleen valtaisan sosiaalisen pääoman rahattomien vuosiensa aikana. Tuntuu, ettei hän ole saanut teokseen mahtumaan kaikkea sitä, mitä on oppinut. Toivottavasti hän kirjoittaa lisää, jos ei rahattomuudesta, niin jostakin muusta.

Kaipasin teokseen enemmän pohdintaa vaihdantatalouden ja lahjan antamisen filosofiasta. Mielestäni rahattomalla on usein muuta "valuuttaa" kuin rahaa. Hyväntuuliselta näyttävä liftari saa kyydin, siispä lupaus miellyttävästä juttuhetkestä on se vaihdantaväline, jolla kyyti irtoaa. Samaten mielenkiintoinen kertomus rahattomana elämisestä on loistavaa valuuttaa. Minä ainakini ilahtuisin, jos pääsisin juttusille noin erikoisen elämäntavan omaavan ihmisen kanssa. Tarjoaisin aterian, jotta juttu jatkuisi eikä toisen tarvitsisi lähteä muualle ruokaa etsimään. Kokisin, että olen saanut vastinetta rahoilleni.

Astikaiselta on kysytty, että "eihän se toimisi, jos kaikki käyttäytyisivät kuten sinä, eihän?". Itsekin ajattelen, että rahattomana elämisessä - dyykkaamisessa, liftaamisessa, toisten tarjoamien aterioiden syömisessä - on se ongelma Kantin kategorisen imperatiivin kannalta, etteivät kaikki voi toimia samoin. Toisaalta nykyajan kerskakulutuksen kurimuksessa voidaan myös ajatella, että jonkun on pakko tehdä toisin, jotta ihmiset alkaisivat kyseenalaistaa kuluttamisen mielekkyyttä. Jonkun on pakko syödä roskiksesta havainnollistaakseen, miten paljon ruokaa haaskaamme. Kategorinen imperatiivi - "toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki" - toteutuu rahattomana eläjällä, jos kukaan ei tunne itseään hyväksikäytetyksi. Rahaton avun pyytäjä varmasti pelastaa monen päivän, saahan toisen auttamisesta hyvän mielen itselleen.

Toisten hyväntahtoisuuden varassa eläminen edellyttää varmasti rohkeutta ja myös itseluottamusta: on ajateltava, että minä riitän, vuorovaikutus minun kanssani riittää. Alussa on varmasti ollut vaikeaa, kun ei ole ollut vielä suurta juttuvarantoa, itse on ollut epävarma ja harjaantumattomampi eri tilanteisiin. Toisaalta viattomuus ja aito avuntarve ovat nekin voimavaroja, jotka saavat toisen tuntemaan itsensä voimakkaaksi auttajaksi. Monia vammaisia ärsyttää joutua toisten hyysäämäksi, mitenkähän rahaton ratkaisee tämän asian, kun toinen yli-intoutuu auttamaan? Onko matkustaminen ainoa keino hallita riippuvuussuhteet - on poistuttava paikalta? Entäs jos eläisi koko elämänsä pikkukylässä kylän ainoana rahattomana?

Kirjailija teki rahattomien vuosiensa aikana paljon vapaaehtoistyötä ja auttoi muita missä pystyi. Rahattomuuteen sisältyi siis vastavuoroista palvelusten vaihtoa. Monta kertaa hän kuitenkin jäi ns. kiitollisuudenvelkaan. Miten kiitollisuudenvelkaa voi sietää? Ehkä laittamalla sosiaalinen vuorovaikutus arvotavaroista ykköseksi? Ehkä laajentamalla naapuriapua globaalisti koko maailmaa koskevaksi? Tämä on minulle teoksen vaikeasti ymmärrettävin asia. Pitääpä laittaa lukulistalle jokin lahjan antropologiaa koskeva teos.

Astikaisen periaate "universumi pitää huolta" askarrutti minua. Voisiko henkilö, joka ei ole valinnut rahattomuutta itse, jolla ei ole ystävien verkostoa keräämään satunnaisesti tarvittavan lentolipun hintaa ja jolla ei ole lahjoja löytää työtä pakon sanelemana vaikka heti, tuntea olonsa yhtä turvalliseksi? Tarvitaanko mielenrauhaisaan rahattomuuteen mahdollisuus perääntyä ja sosiaalisen tukiverkoston turvaverkko?

Tomi Astikainen tietää olevansa poikkeuksellisen lahjakas. Hän on korkeasti koulutettu, työskennellyt vaativissa projekteissa ja kirjoittanut kirjoja englanniksi. Ehkä rahaton elämä on hänelle myös ylitsekäymättömän mielenkiintoinen haaste, joka tarjoaa päivittäistä ongelmanratkaisua ja stimulaatiota ennalta-arvaamattomien sosiaalisten kontaktien kautta. Fiksusti hän ei kertaakaan käytä itsestään nimitystä "köyhä", vaan aina ilmausta "rahaton". Kyseessä on elämäntapa, ei sosiaalis-taloudellinen status.

Kenelle kirja sopii:

- Lukupiirin kirjaksi, koska teoksesta takuulla syntyy keskustelua.
- Parhaiten kirjailijan näkemyksiin samaistunevat 1970-1990-luvulla syntyneet lukijat, jotka ovat kokeneet työelämän epäluotettavuuden: lojaaliutta ei palkita, mikään ei ole varmaa, parasta siis elää yksilölliseen tapaan siten, että on itse mahdollisimman onnellinen. Yli viisikymppiselle lukijalle ajatus toisten ruoantähteiden syömisestä huoltoasemalla voi olla liian radikaali.
- Kirjanäyttelyn aiheita: Erilainen elämäntapa; Niukkuus & yltäkylläisyys; Kiertolaisuus.
- Olisi mielenkiintoista verrata, mitä aterianhankintakonsteja Henry Miller käytti romaanissaan Kravun kääntöpiiri tai Knut Hamsun teoksessa Nälkä.

Surrealistisessa Pohjois-Koreassa

Guy Delisle: Pjongjang (WSOY 2009)

Sarjakuvan lukeminen ei aina ole kevyttä ja viihdyttävää eikä sen tarvitsekaan olla. Sarjakuva ilmaisumuotona sopii hyvin kuvaamaan Pohjois-Korean oloja, joihin kanadalainen Guy Delisle tutustui vieraillessaan maassa animaatioelokuvaa tehdessään. Olisipa mielenkiintoista lukea jonkun ulkomaalaisen Suomen oloista piirtämää sarjakuvaa! Millaisia ilmeitä ihmisillä, millaisia käsittämättömiä hupsutuksia?

Pohjois-Korean meiningin järjettömyys hämmästyttää. Varoja on poltettu tyhjänä seisovaan moottoritiehen ja kolossaalisiin statusrakennuksiin samalla, kun tavaratalossa on hämärää sähkönpuutteen takia, katuvaloja ei ole ja kansa näkee nälkää. Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin palvonnan ällistyttävä monimuotoisuus on läsnä kaikkialla. Länsimaisen vierailijan joka askelta valvotaan.

Sarjakuvia voisi käyttää enemmän kirjanäyttelyissä. Tämä sopisi esimerkiksi teemoihin valta, Itä-Aasia, isoveli valvoo. Nappasin teoksen luettavakseni Kirjastot.fi-nettipalvelun Ammattikalenterin viestistä, jossa oli linkki Docventures-kirjanäyttelyjen aineistolistoihin.